Vihdoin pitkä vaunujen jono lähtee liikkeelle, minun vaununi ajavat etunenässä, ja tärinä alkaa katukivityksellä. Minä ja toverini emme vaihda sanaakaan. Liikkuvassa vankikopissamme istuen etenemme vaieten, mitään näkemättä. Minut valtaa mieletön raivo hävittää, lyödä kaikki murskaksi, avata vaunun ovet ja huutaa ohikulkijoille: — Pelastakaa minut! Minulta riistetään onneni, nuoruuteni, elämäni! — Ja käteni puristautuvat vaistomaisesti kokoon, kasvot punottavat kuin veri, kyyneleet vuotavat — ja silläaikaa toveri parkani edessäni ovat vallan musertuneet ilmeisen kärsimykseni tähden.
Nyt tärinän laatu muuttuu: pyörät vierivät pitkin Kultaisen-Sarven suunnattoman pitkää puista lautta-siltaa… Nythän minusta tulee toisen rannan asukas. Ja sitten alkavat varsinaisen Stambulin kivikadut, ja heti tunnen kahta kipeämmin vangin-tilani, sillä epäilemättä olen jo vallan lähellä uutta vankilaani, jota jo edeltäkäsin kammoksun… ja kuinka etäisessä kaupunginosassa se sijaitsee. Mitä katuja pitkin meitä kuljetetaankin, mitä mahdottomia ylämäkiä!… Hyvä Jumala, kuinka se on kaukana, tulenpa olemaan vallan kuin karkotettu kolkkoon maanpakoon.
Pysähdytään viimein, ja vaunujeni ovi avataan. Vilahduksena näen edessäni väkijoukon, joka odottaa synkän portin edessä: pitkätakkisia neekereitä, ja poliiseja koristettuina kultanauhakkeilla ja kunniamerkeillä, taloudenhoitajia yllänsä "shalvari", vieläpä yövartija pitkä sauvansa kädessä. Ja sitten yks kaks nostetaan molemmin puolin minua silkkiverhot, vallan kuin kotoa lähtiessäni; muutun taas näkymättömäksi, enkä enää näe mitään. Ollen vallan suunniltani syöksyessäni tähän uuteen silkkiseinä-käytävään — ja saavun sen päässä olevaan isoon kukilla koristettuun eteiseen, missä vaaleatukkainen nuori mies, puettuna ratsuväenkapteenin juhlapukuun, tulee minua vastaan. Hymy huulilla vaihdamme kysyvän ja uhmailevan katseen: nyt se on tapahtunut, olen nähnyt herrani, ja herrani on nähnyt minut.
Hän kumartaa, tarjoaa minulle käsivartensa ja vie minut toiseen kerrokseen, jonne nousen vallan vaistomaisesti; siellä hän johdattaa minut ison salin perälle kolmen astuimen korkuiselle valtaistuimelle, jolle istuudun. Sitten hän taas tervehtii ja poistuu: hänen osansa on lapussa iltaan asti… Ja katson hänen jälkeensä hänen poistuessaan, häntä kohti syöksähtää naistulva, joka täyttää portaat ja salit, siinä aallehtii kevyitä harsokankaita, välkähtää jalokiviä, vilahtaa paljaita olkapäitä. Mutta ei yksikään harso peitä noita kasvoja, eikä hohtokivillä, siroitettuja hiuksia. Kaikki hunnut on poistettu sisään astuttaessa, luulisipa näkevänsä joukon europpalaisia tanssiaispuvuissa — ja sulhanen, joka ei koskaan ole näkevä mitään sellaista, näyttää olevan hämillään huolimatta varmasta ryhdistään, ollen ainoa mieshenkilö eksyneenä keskelle tätä naistulvaa, ja kaikkien tutkivien katseiden esineenä.
Hän on jo vapaa, mutta minun täytyy jatkaa koko päivä siinä ylhäisellä istuimellani näyttelemällä harvinaista ja eriskummaista eläintä, jota kaikki katsoa töllistelevät.
Vieressäni istuvat toisella puolella neiti Esther, ja toisella Zeyneb ja Mélek, jotka niinikään ovat riisuneet kasvoharsonsa, ja joilla on yllään avokaulaiset, kukilla ja hohtokivillä koristetut hameet. Olen pyytänyt, etteivät he minua jättäisi loppumattoman kunnioituskulkueen aikana, joka liikkuu valtaistuimeni editse: siinä sukulaisia, ystävättäriä, tuttavia, ja jokainen asettaa minulle tuon tuskastuttavan kysymyksen: "No, ystäväiseni, mitä hänestä pidät?"
Tiedänkö minä, mitä hänestä pidän, miehestä, jonka äänen tuskin olen kuullut, jonka kasvot olen nähnyt ainoastaan vilahdukselta ja jota en tuntisi, jos kohtaisin hänet kadulla. En löydä ainoatakaan sanaa heille vastaukseksi; ainoastaan hymyilen, se kun on välttämätön, tai oikeammin huulien irveen, joka vivahtaa hymyyn. Toisilla on tuota kysymystä tehdessään ivallinen ja ilkeä ilme, nimittäin katkeroituneilla ja kapinallisilla. Toiset katsovat velvollisuudekseen näyttää rohkaisevilta; nämä ovat itse myöntyväisiä, alistuvia. Mutta useimpien katseissa näen ennen kaikkea parantumatonta surumielisyyttä sekä surkua yhtä sisartaan kohtaan, joka tänään syöksyy yhteiseen kuiluun, tullen heidän nöyryytyksen ja onnettomuuden toverikseen. Ja huuleni hymyilevät lakkaamatta. Tällainen siis avioliitto on, niinkuin olin kuvitellutkin. Nyt sen tiedän varmasti; olen lukenut sen kaikkien silmistä!
Silloin alan ajatella siinä hääistuimellani, että kuitenkin on olemassa yksi keino vapautua, taas päästä määräämään tekojaan, ajatuksiaan, elämäänsä, keino, jonka Allah ja Profeetta ovat sallineet: niin totisesti, minä tulen ottamaan avioeron!… Kuinka en aikaisemmin ollut sitä ajatellut?
Ollen erilläni vierasjoukosta ja itseeni sulkeutuneena, vaikka koko ajan hymyilen, pohdin hartaasti uutta sotajuontani, nautin jo edeltäpäin onnea tuottavasta avioerosta; puretaanhan avioliitot meidän maassamme niin helposti, kun vaiti oikein lujasti sitä tahtoo.
Mutta kuinka soma se kuitenkin on, tuo kulkue! Se huvittaisi minua todella suuresti, ellen minä itse olisi se surkea epäjumalankuva, jota kaikki nuo naiset ovat tulleet katsomaan… Kosolta harsokankaita, pitsejä, vaaleita ja heleitä värejä. Ei ainoatakaan hännystakkia, luonnollisesti, joka mustana eroaa väririkkaudesta teidän europpalaisissa juhlissanne. Enkä luule, André, päättäen siitä, minkä olen nähnyt lähetystöissä, että teidän juhlissanne on koolla niin paljon viehättäviä kasvoja kuin meillä. Kaikki nämä turkkilaisnaiset, joita miehet eivät saa nähdä, ovat niin hienoja, siroja, notkeita kuin kissat — tarkoitan tietysti uuden sukupolven turkkilaisnaisia. Vähimmin kauneissakin on aina jotain ominaista; heitä kaikkia on hauska katsella. Keskellä näitä nuoria viehättävine surunvoittoisine tai levottomine silmineen, pistävät esiin myös muutamat vanhoilliset — kunnon iäkkäät naiset, jotka tätä nykyä herättävät ihmettelyä. Heidän kasvonsa ovat lempeät ja vakavat, heidän erinomaisen vahva tukkansa, jota henkinen työ ei ole harventanut, on palmikoilla, heillä on päässä harsokankaasta tehdyt myssyt, jotka ovat reunustetut solmustetuilla kukkaskuvioilla, ja he ovat puetut raskaasta silkistä tehtyihin hameisiin, jotka aina ovat ostetut Damaskuksesta, jotta eivät kauppiaat Lyonissa rikastuisi, nämä kun ovat vääräuskoisia.