Poste restante, Galata.
Hän ojensi nauraen kirjeen ystävälleen, ja alkoi lukea toisia.
— Ota minut mukaasi ensi torstaina! — rukoili Tean Renaud, luettuaan tuon kirjeen. — Lupaan olla kiltti — hän lisäsi, lapsellinen sävy äänessään — lupaan olla hyvin hienotunteinen: en ollenkaan katsele.
— Kuvitelletko minun menevän sinne?
— Oh!… Laiminlyödä sellaista. Tietysti menet!
— En ikinä!… Se on joku ansa. Tuo nainen on arvatenkin yhtä vähän turkkilaista syntyperää kuin sinä ja minä.
Hänen estelynsä johtui osaksi siitä, että hän antamalla nuoren toverinsa kehotella, tahtoi kääntää pois hänen huomionsa, sillä oikeastaan hän, jatkaessaan saapuneiden kirjeiden avaamista, enemmän ajatteli tuota "naista" kuin mitä tahtoi näyttää. Niin epätodennäköiseltä kuin tuntuikin, että hän lähtisi tuohon kohtaukseen, hänet valtasi sama selittämätön vetovoima, joka kolme vuotta aikaisemmin, hänen saadessaan ensimäisen kirjeen tuolta tuntemattomalta naiselta, oli pakottanut hänet vastaamaan. Ja olihan sitäpaitsi sangen omituista, että hän sai tuon kutsun "Medjén" nimessä juuri sinä iltana, kun oli palannut käynniltään hautausmaalla, sielu levottomana hänen muistostaan.
VI.
Huhtikuun 14:na päivänä, ennen määräaikaa, olivat André Lhéry ja Jean Renaud istuutuneet sen pienen kahvilan edustalle, jonka helposti olivat tunteneet, ja joka sijaitsi aasianpuoleisella rannalla, tunnin matkan päässä Konstantinopolista ja salaperäisen Zahidén mainitseman kahden kylän välillä. Se oli noita harvoja yksinäisiä ja asumattomia paikkoja Bosporin rannalla, joka melkein kaikkialla muualla on talojen ja palatsien reunustama: tuo nainen oli osannut hyvin valita. Siinä levisi autio niitty, muutamia kolme- tai neljäsatavuotisia plataaneja — noita Turkinmaan plataaneja, joilla on baobab-puun kaltaiset oksat — ja vallan lähellä, mäen rinteellä, aina tyyneeseen rantakaistaleeseen asti, tuollaista Vähän-Aasian metsää, jossa yhä vielä asustaa rosvoja ja karhuja.
Parempaa paikkaa ei saattanut toivoa salaista kohtausta varten. Ei näkynyt muita kuin he kaksi tuon vanhan luhistumaisillaan olevan ja eristetyn mökin edessä, jossa muuan vaatimaton valkeapartainen vanhus harjotti kahvilaliikettä. Ympärillä olevien plataanien lehdet olivat tuskin puhjenneet; mutta vihreä niitty oli jo niin täynnä kukkia ja taivas niin kaunis, että ihmetteli tuota lakkaamatta puhaltavaa jäisen kylmää tuulta — tuota melkein alinomaista Mustanmeren tuulta, joka turmelee Konstantinopolin, kevään. Täällä, Aasian puolella, oli tosin aina siltä vähän turvissa; mutta vastapäätä se riehui europpalaisella rannikolla, jonka näki kaukana auringonpaisteessa tuhansine vedenpintaan asti ulottuvine taloineen.