He odottivat määräaikaa tässä yksinäisyydessä, vetäen sauhuja yksinkertaisista nargile-piipuista, jotka talonisäntä, tuo vanha turkkilainen, oli heille tuonut. Hänessä herätti hiukan ihmettelyä ja epäluuloja, että kaksi näin hienoa herraa hatut päässä oli hänen talo pahaisessaan, jonka vieraina tavallisesti olivat soutomiehet ja paimenet, ja kun tämä lisäksi tapahtui näin epävakaana vuodenaikana ja tuon rajun tuulen puhaltaessa.
— Olitpa todella kiltti kun otit minut seuraasi, sanoi Jean Renaud.
— Eipä sinulla ole syytä ylenmääräiseen kiitollisuuteen. Otin sinut mukaani, jotta minulla olisi joku, johon kohdistan huonon tuuleni, jos tuo nainen ei tulekaan, jos seikkailu epäonnistuu, jos…
— Vai niin, siinä tapauksessa on minun saatava se onnistumaan! (Tämän hän sanoi teeskennellen säikähtymistä ja hänen kasvoihinsa ilmestyi sellainen hymy, joka tässä nuoressa henkilössä ilmaisi miellyttävää, lapsellisen viatonta sielua). — Katsohan tuonne taakseni, lyönpä vetoa siitä, että hän nyt tulee.
André katsoi taaksensa. Todella talika-vaunut tulivat esiin puiden välitse ja lähestyivät rämisten huonoa tietä pitkin. Ajoneuvojen ikkunaverhojen lomitse, joita tuuli liikutti, näki kaksi tai kolme naisolentoa, jotka kokonaan, kasvoiltaankin, olivat mustiin verhoutuneet.
— Heitä on tuolla ajoneuvoissa ainakin tusina, virkkoi André. — Luuletko siis, että tullaan noin joukottain sovittuun salaiseen yhtymään. Olisiko tämä väkirynnäkkö?
Sillävälin vaunut olivat saapuneet heidän kohdalleen… Kun he olivat tulleet vallan lähelle, pieni valkohansikkainen käsi pisti esiin tummista harsoista ja viittasi… Se oli siis todella hän… Mutta heitä oli kolme!… Mikä merkillinen seikkailu!
— Jätän siis sinut, sanoi André. Ole nyt hienotunteinen, niinkuin lupasit, äläkä katso sinnepäin. Ja sinun tehtäväksesi jää nyt suorittaa laskumme tälle vanhalle kunnon miehelle.
André alkoi nyt matkan päässä autiota tietä pitkin seurata talika-vaunuja, jotka pian pysähtyivät plataani-ryhmän juurelle. Kolme kiireestä kantapäähän mustiin puettua hahmoa hypähti seuraavassa tuokiossa maahan. Ne olivat kevyitä ja hyvin solakoita vartaloja, joiden silkkihameissa oli laahukset; he astuivat edelleen vasten tuimaa pohjatuulta, joka pakotti heidät kumartamaan päänsä. Mutta he hiljensivät yhä vauhtiaan, ikäänkuin kehottaen häntä seuraamaan ja tulemaan lähemmäksi.
Ainoastaan se, joka on elänyt Itämailla, käsittää Andrén hämmästyksen ja sen, miten uudenlaiselta huvilta hänestä tuntui näin lähestyä verhottuja turkkilaisnaista, hän kun oli ammoisista ajoista tottunut pitämään tähän luokkaan kuuluvia naisia täydelleen luoksepääsemättöminä.