Oliko tämä siis totta! Nuo naiset olivat kutsuneet häntä, ja tuossa tuokiossa hän oli puhuva heidän kanssaan!
Kuullessaan, että hän oli vallan lähellä, he kääntyivät.
— Herra André Lhéry, eikö totta? — kysyi heistä yksi, jonka ääni oli sanomattoman lempeä, ujo, raikas ja värisevä.
Vastaukseksi André ainoastaan kumarsi. Silloin kolmesta mustasta tsharshafista pisti esiin kolme pitkään hansikkaaseen puettua pientä kättä, jotka ojennettiin häntä kohti, ja joihin tarttuen, toiseen toisensa jälkeen, hän kumarteli.
Heillä oli ainakin kahdet harsot kasvoilla; he olivat kolme surupilkuista arvoitusta, kolme tutkimatonta kohtalotarta.
— Suokaa anteeksi — virkkoi sama ääni, joka jo aikaisemmin oli puhunut, — että vaikenemme tai sanomme pelkkiä tyhmyyksiä! olemme puolikuolleet pelosta.
Tämän saattoikin muuten helposti arvata.
— Jospa tietäisitte, sanoi toinen ääni, kuinka viekkaasti meidän on täytynyt menetellä päästäksemme tänne! Kuinka moneen ihmiseen meidän on täytynyt turvautua matkalla, neekereihin, neekerinaisiin!
— Ja tuo ajuri, sanoi kolmas, jota emme tunne, ja joka voi syöstä meidät turmioon!
Seurasi vaitiolo. Jäätävä tuuli tunkeutui läpi silkkihameiden; se esti vapaasti hengittämästä. Bosporin vesi, joka pilkotti plataanien lomitse, oli valkoinen vaahdosta. Vasta puhjenneet lehdet raastoi tuuli irti, ja ne liitelivät tiehensä. Ellei olisi nähnyt tiellä pikkukukkasia, jotka taipuivat laahuksien alle, olisi luullut talven yhä vielä jatkuvan. Koneellisesti he astuivat edelleen yhdessä satasen askelta, kuin kävelyllä olevat ystävät ainakin; mutta tämä syrjäinen seutu, huono sää — kaikki oli hieman kolkkoa ja paha enne tälle yhtymiselle.