— On turha erottaa meitä toisistamme; mutta katsokaamme joka tapauksessa…, saammehan nähdä arvaattekohan, kuka meistä kirjoitti teille, kuka on nimittäin se, joka sanoi nimensä olevan Zahidé, jos muistatte… No, sanokaahan, se olisi meistä niin hauskaa.
— Juuri te, rouvaseni! — virkkoi André ilman huomattavaa epäröimistä.
Ja se oli oikein arvattu, ja hän kuuli heidän turkinkielellä huudahtavan ihmetyksestä.
— No hyvä. sanoi "Zahidé", kun siis olemme vanhoja tuttavia, te ja minä, on nyt minun tehtäväni esittää teille sisareni. Kun tämä on tehty, palaamme täydellisen säädyllisyyden rajoihin. Kuulkaahan siis tarkoin. Tuo toinen musta domino, pisin meistä kaikista, on nimeltään Néchédil — ja se on häijy. Kolmas, joka paraikaa astuu erillään meistä, on nimeltään Ikbal ja — salakavala. Pitäkää varanne. Ja tästä hetkestä alkaen tulee teidän varoa, että ette sekoita meitä kolmea.
Kaikki nämä nimet olivat luonnollisesti salanimiä, André oivalsi sen hyvin. Oli olemassa yhtä vähän Néchédilia ja Ikbalia kuin Zahidé'ta. Toinen tsharshafeista verhosi nuoren aviovaimon vanhemman serkun, Zeynebin säännöllispiirteisiä, vakavia, hiukan haaveilevan näköisiä kasvoja. Ja mitä tulee kolmanteen, niin sanottuun salakavalaan, niin jos André olisi voinut kohottaa paksua suruharsoa, olisi sen alta tullut näkyviin Mélekin, tuon nuoren punatukkaisen turkkilaisnaisen pieni pystynenä ja suuret iloiset silmät, Mélekin, joka kerran oli huomauttanut, että "tuo runoilija jo alkaa käydä vanhanpuoleiseksi". Tosin tuo Mélek oli niiltä ajoilta paljon muuttunut ennenaikaisista kärsimyksistä ja kyynelin viettämistään öistä; mutta se oli kuitenkin Mélek, jonka mielenlaatu oli niin läpeensä hilpeä, ettei edes pitkällinen ahdistus ollut voinut tukahuttaa hänen iloista nauruansa.
— Mikähän käsitys teillä lieneekään meistä? kysyi "Zahidé", esittämistä seuranneen vaitiolon jälkeen. — Minkälaisiksi naisiksi kuvittelette meitä, niihin säätyluokkaan ja mihin seurustelupiireihin kuuluviksi? Sanokaahan.
— Hyvä Jumala… Vastaan teille paremmin vastedes. Mutta en kuitenkaan salaa teiltä, että alan epäillä, ettette ole kamarineitsyeitä.
— Kas vaan!… Entä ikämme?… Eihän sillä tosin ole merkitystä, kun emme tahdo olla muuta kuin sieluja. Mutta velvollisuutemme on todella heti tunnustaa teille, että olemme vanhoja naisia, herra Lhéry, hyvin vanhoja naisia.
— Sitä jo varmasti aavistinkin.
— Eikö totta?