— Niin, eikö totta? puuttui puheeseen "Ikbal" (Mélek) surumielinen sävy äänessään — eikö totta, vanhuus, sen pahempi on seikka, jota aavistetaan, kuten jo sanoitte, huolimatta varokeinoista sen salaamiseksi. Mutta sanokaa jotain tarkempaa… mainitkaa numeroita, niin että näemme, oletteko fysionomisti.
Kun kasvoharsot olivat läpinäkymättömät, oli ivallista puhua fysionomistista, joka sana lausuttiin hiukan hassutellen.
— Numeroita?… Mutta eivätkö ne teitä loukkaa ne numerot, jotka aion sanoa?…
— Mitä vielä… Jospahan tietäisitte, kuinka olemme luopuneet kaikesta… Sanokaa pois vain, herra Lhéry.
— No hyvä! Te teitte minuun heti sen vaikutuksen, kuin olisitte mummoja, ainakin… vähintäin siinä kahdeksantoista ja kahdenkymmenen neljän välillä.
He nauroivat harsojensa alla, valittamatta, etteivät olleet voineet tehdä vanhan vaikutusta, mutta liioin olematta imartelusta mielissään, ollen siksi liian nuoria.
Tuulen kiihtyessä, joka puhalsi entistään kylmempänä ja joka oli puhdistanut taivaan pilvistä kirkkaaksi, he kävelivät nyt yhdessä kuin vanhat ystävät. Huolimatta siitä että he myrskyltä tuskin kuulivat toistensa puhetta, huolimatta tien laidalla pauhaavan meren mylläkästä, he alkoivat vaihtaa sisimpiä ajatuksiaan, luopuen tuosta puoleksi ivallisesta puheen sävystä, jota alussa olivat käyttäneet verhotakseen tilanteen väkinäisyyttä. He astuivat hitaasti ja tähystellen ympärilleen, ja silloin tällöin heidän täytyi kumartua tai kääntyä, kun vihuri hyökkäsi heitä vastaan ylen tuimana. André ihmetteli kuinka helposti he käsittivät kaiken, ja yhtä paljon sitä, että jo seurusteli näin tuttavallisesti noiden outojen naisten kanssa.
Ja tämän huonon sään vallitessa ja heitä suosivan yksinäisyyden vuoksi he luulivat olevansa jotenkin turvissa, kun äkkiä tien mutkassa ilmestyi pöpöjä, kahden kävelyllä olevan turkkilaisen sotilaan muodossa, joilla oli kädessä raipat, jommoisia sotilailla on tapana siellä kotona Ranskassa leikata itselleen viidakosta. Tämä oli mitä vaarallisin kohtaus, sillä nuo kelpo nuoret miehet, joista useimmat ovat kotoisin Aasian puolelta, missä ei tingitä vanhoista vakaumuksista, olisivat olleet valmiit ryhtymään äärimmäisiin väkivaltaisuuksiin, nähdessään heidän silmissään jotain niin rikollista kuin että mahomettilaisnaiset seurustelivat länsimaalaisen miehen kanssa! Soturit pysähtyivät ensin kuin kiinninaulittuina paikoilleen, ja sitten he vaihdettuaan kiireisesti muutaman sanan, riensivät tiehensä, ilmeisesti kertomaan asian tovereilleen tai poliisille, tai kenties hätyyttämään koolle koko kylän väestön… Nuo kolme pientä mustaa haamua hypähtivät pelästyneinä ajoneuvoihinsa, jotka poistuivat huimaavaa vauhtia, ja sillävälin Jean Renaud, joka kaukaa oli katsellut tätä kohtausta, riensi avuksi. Niin pian kuin talika-vaunut hevosten täyttä laukkaa kiitäessä olivat kadonneet metsään, molemmat ystävät riensivät syrjäpolulle, joka johti tiheikköön.
— No, millaisia he ovat? kysyi Jean Renaud hetkeä myöhemmin, kun säikähdys oli ohi ja he vallan levollisina kulkivat metsäpolkua edelleen.
— Hämmästyttäviä, vastasi André.