— Ainoastaan tänne, jos suvaitsette. Katsokaahan tätä hautakivien muodostamaa nelikulmiota, sen sopivampaa istumapaikkaa emme voi löytää… En näe ketään ihmistä lähistössä… Sitäpaitsi on minulla fezi päässä; puhumme turkinkieltä jos joku kulkee ohi, ja silloin luullaan, että te olette kävelyllä isänne kanssa…
— Oh, miehemme kanssa, oikaisi "Zahidé" hyvin toimessaan.
Ja André kiitti häntä lyhyesti kumartaen.
Turkinmaalla missä vainajille omistetaan niin harrasta kunnioitusta, ei kuitenkaan pidetä sopimattomana istuutua haudoille, eikä edes hautakiville, ja useilla hautausmailla kävellään ja levätään siimeksessä, samoin kuin meillä puistoissa ja puistikoissa.
— Tänään sanoi "Néchédil", istuutuessaan ruohistoon kaatuneelle hautapatsaalle, emme tahtoneet ehdottaa teille kohtaamista niin etäisessä paikassa kuin ensi kerralla; kohteliaisuutenne väsyisi lopulta.
— Tämä Eyoub on ehkä hiukan liian kiihkoisan haaveellinen paikka niin vaaralliselle seikkailulle kuin tämä meidän retkemme on, huomautti "Zahidé". Mutta tehän pidätte tästä paikasta ja te olette siihen kotiutunut… Mekin pidämme siitä… ja mekin kerran olemme tuntevat itsemme tänne kotiutuneiksi, sillä kun hetkemme on tullut, tahdomme levätä täällä.
Andrélla oli aihetta uuteen ihmettelyyn: oliko todella mahdollista, että näiden kolmen pikku olennon, joiden perin uusaikaisen suunnan hän jo oli huomannut, jotka lukivat kreivitär de Noailles'n teoksia ja joskus puhuivat kuin nuoret parisittaret, jotka liiaksikin tunsivat Gypin kirjat, että näiden kahdenkymmenennen vuosisadan pienten kukkasten, niin Muhammedin-uskoisia kun olivatkin ja arvatenkin ylhäistä sukua, että heidän kerran oli määrä nukkua tässä pyhässä metsässä, tuolla alhaalla kaikkien turbaanipäisten turkkilaisten parissa, joita lepäsi siellä aina hedshran vanhimmilta ajoilta; jossakin noista salaperäisistä marmori-kioskeista he olivat saavit ruumisalttarinsa peitettynä vihreällä veralla ja Mekka'sta tuodulla harsolla, jolle pian oli kerääntyvä tomua, ja illalla sytytettäisiin pieni lamppu heille, samoin kuin muille… Oi, yhä vaan tuo salaperäinen Islam, joka verhosi nämä naiset täälläkin, keskellä päivää, sinitaivaan alla ja kevätauringon paisteessa…
He istuivat ikivanhoilta, haudoilla keskustellen, jalat pehmeässä ruohossa, joka oli täynnä eräänlaisia kuivilla ja yksinäisillä paikoilla viihtyviä arkoja kukkia.
Siitä paikasta, jonka olivat valinneet keskusteluaan varten, heillä oli ihmeen kaunis näköala, jonka vertaa ei ole maailmassa ja joka oli menneisyyden pyhittämä. Lukemattomat menneet sukupolvet, bysantilaiset keisarit ja loistavat kaliifit olivat vuosisatojen kuluessa järjestäneet tämän näyn, josta he nyt yksin nauttivat: siinä avautui heidän katseilleen koko Stambul, hiukan linnunsilmällä katsottuna, lukemattomine moskeijoineen, jotka erosivat etäisestä sinimerestä; Stambul nähtynä pienennettynä ja jonottain kupuja ja minareetteja eri tasoissa sekavina ja komeina ryhminä, ja taustassa Marmarameren tyven pinta, joka levitti äärettömän tummansinisen kehänsä.
Etualalla, vallan lähellä heitä, oli tuhansia hautapatsaita, toiset pystyssä, toiset jo kallellaan, mutta kaikki omituisia ja kauniita kullattuine arabeskeineen, kukkakuvioineen ja kirjoituksineen. Siellä oli neljänsadanvuotisia sypressejä, joiden rungot olivat kuin kirkkopylväät ja kivenharmaat väriltään, ja niiden tummat latvat kohosivat kitkasta taivasta kohti kuin mustat kellotapulit.