Nuoret naiset tuntuivat sinä päivänä melkein iloisilta, nuo pienet kasvottomat hengettäret, iloisilta sentähden, että olivat nuoria, että heidän oli onnistunut paeta ja että tunsivat olevansa vapaat tunnin ajan, ja että ilma oli lempeä ja kevyt ja tuoksui keväälle.
— Toistakaa nyt nimemme, käski "Ikbal", niin että näemme, sotkeudutteko.
Ja osoittaen sormellaan heitä toista toisensa jälkeen, sanoi André läksyänsä laskettelevan koulupojan äänellä: "Zahidé", "Néchédil", "Ikbal".
— Mainiosti!… Mutta ne eivät ollenkaan ole nimemme, ymmärrättehän?
— Sitäpä aavistinkin… Kahta suuremmalla syyllä, kun Néchédil, meidän kesken sanoen, on orjattaren nimi.
— Néchédil, niin, sehän on totta… Olettepa te viisas!
Säteilevän kirkas auringonpaiste lankesi suoraan heidän paksuille harsoilleen, ja André koetti tässä vahvassa valaistuksessa erottaa heidän piirteensä. Mutta turhaan. Kolme tai neljä kerrosta mustaa harsoa teki mahdottomaksi nähdä heidän kasvojaan…
Hetkeksi hänet veivät harhaan nuo yksinkertaiset, hiukan kuluneet mustat silkkiset tsharshafit ja uutuutensa menettäneet hansikkaat, jotka he olivat vetäneet käsiinsä välttääkseen huomion herättämistä.
— Lopulta, näin hän ajatteli, nuo lapsi parat kenties eivät olekaan niin hienoja naisia kuin luulin.
Mutta silloin kääntyi hänen huomionsa heidän ylen komeisiin kenkiinsä ja hienoihin silkkisukkiinsa… Ja sitäpaitsi heidän käytöksensä todisti korkeata sivistystä, ja heidän esiintymisensä oli luontevan vapaata…