— Oh, tiedättehän, kuinka puutteelliset ovat kirjeet, kirjalliset selostukset… En koskaan voi kertoa osapuilleen sattuvasti mitään muuta, kuin näkemääni ja kokemaani.
— Me palaamme matkaltamme!
— Silloin voitte joutua huonoon valoon. Koetetaan saada selvä siitä, keitä olen saanut nämä tiedot. Ja lopulta se kyllä onnistuu…
— Olemme valmiit uhrautumaan asian hyväksi! Saatammeko paremmin käyttää surkuteltavaa ja tarkoituksetonta olemassaoloamme? Tahtoisimme kaikki kolme antautua lieventämään puutetta, perustaa armeliaisuuslaitoksia samoin kuin europpalaiset naiset… Mutta sekin on meiltä kielletty, meidän on pakko pysyä toimettomina rautaristikkojen takana. No niin, nyt tahdomme taivuttaa teidät kirjoittamaan tuon kirjan, se on oleva meidän armeliaisuudentekomme, ja mitä sitten merkitsee, jos menetämme vapautemme tai elämämme. André koetti vielä estellä:
— Muistakaa etten ole riippumaton täällä Konstantinopolissa; minulla on toimi lähetystössä. Ja sitäpaitsi ovat turkkilaiset vastaanottaneet minut niin suurta luottamusta osottavalla vieraanvaraisuudella!… Niiden parissa, joita te sanotte sortajiksenne, on minulla ystäviä, joista paljon pidän.
— No, siinä tapauksessa on teidän valitseminen. He, tai me. Päättäkää.
— Onko asia näin vakava. Valitsen siis teidät. Ja tottelen.
— Vihdoinkin! — Djénane ojensi hänelle pienen kätensä, jota hän hartaasti suuteli.
He keskustelivat lähes kaksi tuntia, turvallisemmin tuntein kuin koskaan ennen.
— Etteköhän te kuulu poikkeuksiin? André kysyi ihmetellen nähdessään heidän joutuneen näin syvän epätoivon ja rajun kapinallisuuden valtaan.