— Päinvastoin edustamme sääntöä. Kahdestakymmenestä turkkilaisnaisesta, jotka sattumalta kohtaatte, ei yksikään ole puhuva toisin!… Kasvatettuina ihmelapsiksi, "sinisukiksi", soittorasioiksi, ollen isämme tai miehemme ylellisyyshalun esineitä, ja päälle päätteeksi saaden osaksemme, niin kuin isoäitimme äidit sata vuotta sitten, saman kohtelun kuin odaliskit ja orjattaret… ei, me emme enää sitä kestä! Se on mahdotonta!…
— Pitäkää varanne, mitähän, jos päinvastoin vastustaisin asiaanne, minä, joka kuulun vanhempaan sukupolveen?… Minäpä kykenisin siihen! Pois kotiopettajattaret, nuo etevämmyyttä uhkuvat oppineet naiset, pois kaikki nuo kirjat, jotka lisäävät ihmiskunnan kärsimystä! Palatkaamme esi-isien onnelliseen rauhantilaan.
— No niin, pahimmassa tapauksessa tyytyisimme sellaiseenkin asiamme ajamiseen, varsinkin, kun palaaminen on mahdoton; emme voi uida vastoin elämän virtaa. Jotta ihmisissä heräisi liikutuksen ja säälin tunteita, on välttämätöntä, että he oivaltavat meidän olevan marttyyrejä, meidän vaihekauden naisten, jotka häälymme eilis- ja huomispäivän välillä. Tämä on tehtävä heille ymmärrettäväksi, ja jos te siinä onnistutte, tulee teistä meidän kaikkien ystävä!
André toivoi vielä, että joku onnellinen sattuma vapauttaisi hänet kirjoittamasta tuon kirjan. Mutta hän alistui ihastuen heidän jaloon paheksumiseensa, heidän kaunisten ääniensä tenhovoimaan, jotka värähtelivät vihasta miesten hirmuvaltaa kohtaan.
Ja hän tottui vähitellen siihen, ettei saanut nähdä heidän kasvojaan. Ojentaessaan hänelle palavaa tulitikkua tai sitä pientä kuppia, josta juodaan turkkilaista kahvia, he häärivät hänen ympärillään hienoina, keveinä, innostuneina, mutta yhä aavemaisen mustina, ja heidän kumartuessaan, harso heidän kasvojensa edessä riippui pitkän parran tavoin, joka kuin pilalla olisi kiinnitetty näihin nuoriin, siroihin olentoihin.
He olivat ainoastaan näennäisesti turvissa tässä umpikuja-talossa, joka yllätyksen sattuessa olisi ollut todellinen rotanpyydys.
Jos he sattumalta kuulivat jonkun astuvan ulkona rikkaruohoisella katukivityksellä, he katsoivat levottomina ulos suojelevien puuhäkkien raoista. Se olikin vaan joku turbaani-päinen ukko, joka palasi kotia, tai korttelin vedenkantaja, nahkasäkki selässä.
Sopimuksen mukaisesti tuli heidän kaikkien puhutella toisiaan pelkällä nimellä. Mutta ei kukaan ollut rohjennut alkaa, niin että he nyt eivät maininneet toisiaan millään nimellä.
Äkkiä he pahasti säikähtyivät: ulko-oven kuparikolkutin kaikui kärsimättömän käden iskuista ja piti pahaa hälyä keskellä näitä hiljaisia, yksinäisiä taloja. He syöksyivät kaikki ristikkoikkunoiden ääreen: se oli mustaan silkki-tsharshafiin pukeutunut nainen, sauvaan nojaava ja vuosien taakasta kumartunut.
— Se ei ole ollenkaan vaarallista, he sanoivat, tätä olemme odottaneet. Pahinta on vaan se, että hänen täytyy tulla tähän huoneeseen.