— Tyttö! silkkinen ruusu,… mistä sinä sen sait? kiljasi äiti oikein häpsähtäin, nähtyä tyttärensä kädessä suuren loistawan ruusukukan, sellaisen joita nuoret mamsellit pitääwät waatteissaan tanssipaikoissa ja pidoissa.
— Näättekö, mamma, kun menin ostamaan kahwianne, oli Berglunnin puodissa paljon joukkoa, ja arwaatte etten minä woinut sinne mennä selwällä päiwällä ja sellaiselle asialle; sentähden päätin tehdä ostokseni Hämmeliinin puodissa, jossa minua eiwät tunne ja jossa harwoin käypi muita waltoja. Ja näätte, nyt satutti kukkien ompelian Eriksonin rouwan, joka asuu pian Hämmeliinin wastassa, justiin ikkunaansa asettamaan tätä äsken tehtyä ruusua näytiksi käwelewille. Hän tuntee minun ja olisi nähnyt minun käywän Hämmeliinissä, jossa muut wallat eiwät ruukkaa käydä, ja minun täytyi poiketa samassa Eriksonin rouwalle, jolta sain tämän armaan kukkasen kahella plouwulla — uskoisittako sitä, mamma!
— Waan kahwit? — kiljasi äiti pian wapisewalla äänellä.
Millä niitä olisin ostanut?… kaksi ploutuahan minulle waan heititteki, wastasi Ann'-sohwia pikaisesti, katsomata äitiinsä päinkään.
— Oletko sinä hurjana, tyttö? Kahwia ei ole jywää kotona ja rahaa ei leiwäksikään, — onneton! — mitä sillä kukkaiella teet.
— Soisitte warmaan minun käwelemään kerjäläistyttönä pitkin katuja ihmisten nauruna, wain miten? — pitäisihän teidän tuhmanaki ymmärtää ettei uusi silkkihattu woi olla kukkasita.
Jos Ann'-sohwia olisi katsahtanut äitiinsä, olisi warmaan keksinyt wälkkywän herneen äitinsä silmässä, waan hän hyräili itsekseen eikä nostanut päätänsä ompeluksestaan. Äiti ja tytär oliwat hywänaikaa ääneti. Wiimein sanoi äiti wapisewalla äänellä ja itkein:
— Sillä tawalla saatat kohta minun sekä itsesi silkki hattuines ja kukkasines kerjäläisiksi. Minulla on mahdotonta kauwemmin juosta koirana ympäri Turunkaupungin. Nyt toin suuren pesun rikkailta walloilta ja huomena sinun täytyy ruweta pesemään. Itse en ehdi enkä jaksa.
— Hahaha! minä luulen eukko on tullut hulluksi wanhoilla päiwillään, kiljasi tytär wiskaten ompeluksensa pöydälle. — Wiimein tahdotte warmaan minun pesemään omia likasia ryysyjänneki, itsenne istuissa huoletonna kahwikattilan ääressä. Wahinko ettette ole opettaneet minua puhumaan Hämeen Suomeakin, ehkä woisitte todellaki naittaa minua talon isännän pojalle Antille ja tyttärenne woisi ruweta palwelemaan teidän tutenttiloitanne. Wain mitä?
Äiti nojaisin wieressään olewalle wuoteelle, peittäen käsillänsä silmänsä ja huoaten: