— Onneton koulu, johon hupsenin sinun panemaan. Kaikki waiwani meniwät kuin tina tuhkaan. — Kirotut silkki hatut ja kukkaiset! Ne tuowat kerjäläisen sauwan wanhuuden turwakseni. — Jumalani! mitä pitää tekemäni?
Äitin nostaissa päätänsä oli tytär häwinnyt tuwasta. Eteinenki oli tyhjä. Lähestyin pöytää rupesi Saara katselemaan tyttärensä ompeluksia, jotka oliwat kaikki sekaisin pöydällä. Silloin käweli koriasti waatetettu mamseli ikkunan siwuitse kadulla;… äitin polwet rupesiwat wapisemaan tunnettua tyttärensä paistawan silkki hatun ruusuinensa, ja hän lankesi jälleen wuoteellensa itkein ja huutaen kohtikulkkuaan: "kirottu koulu ja kirotut silkki hatut!"
Sellaiset owat wirheellisen kaswatuksen jälet. Parempaa todistusta kansan koulun tarpeellisuudesta ei tarwittane. Hultin Saaran tytär näyttää meille kansan koulun kaihon, kaupunkeissa, ei waan elättäwän raakuutta, mutta myöskin turmelewan kansan tapoja. Köyhinkin wanhempi halaa lapsellensa jota kuta osaa ajanwalistuksesta. Hän luulee sen tapaamansa samoissa kouluissa, joissa onnellisemmatki wanhemmat käyttääwät lapsiansa, ja puuhaawat sitä ahkeramammasti saada lapsensa niihin, tuntemata mitä siellä opetetaan. He toiwoowat saawansa sieltä siwistyneen kiitollisen lapsen, joka kerran on maksawa wanhempansa waiwat ja huolet; joka onnellisempana wanhempaansa on lapsellisella rakkaudella muistelewa sen hywyyttä. Myöhään keksii tämä huolenpitäwä wanhempi erhetyksensä. Hänen täytyy kauhistuksella nähdä juuri tämän huolenpitonsa syyksi lapsensa turmellukseen. Hänen täytyy nähdä itsensä auttaneen lastansa wierastamaan wanhempaansa, sen töitä, tilaisuutta ja säätyä. Hänen täytyy katumuksella nähdä lapsensa eroawan kaikista säädyn ja seurallisuuden pauloista, ja wielä ennen kuolemansa turmeltuna ja kaiken onnettomimmassa tilassa johon ihminen woipi langeta. Tarpeenmukainen kansan koulu olisi ehkä sitonut saman lapsen wanhempainsa alaiseen säätyyn; mutta se olisi tehnyt hänestä kunniallisen siweyttä harjoittawan ihmisen, joka olisi ollut wanhempansa ilona, ja aikanansa woinut kaswattaa lapsia, joilla ehkä kansalaisensa olisiwat woineet ylpeillä.
Suomalainen tyttö.
Peranderin rouwa, warakkain wanhempain tytär, oli saanut kaswatuksensa oiwallisessa naiskoulussa Stokholmissa. Tämä luonnollisin awuinensa ja kotona Suomessa saaduin ensimäisin kaswatuksinensa, teki että hän oli aikansa loistawimpia ja ympärystönsä pulskeimpia naisia. Peranderin talo oli myös niitä joissa ei näkynyt isännän eikä emännän waltaa. Hywä järjestys näytti siihen tulewan itsestään, ja palawin moitehalu ei pistänyt tähän pereesen, joka pait sitä oli kaupungin korkeempia säätyjä. Kaikki mitä Turun kaupungilla siihen aikaan oli jaloa, suurta ja loistawaa kuului Peranderin jokapäiwäisiin seuruuksiin, ja talo oli paraita wieraankäyntöpaikkoja Turussa.
Päätettyänsä antaa sen nuoren Maialeenan lukea kotiopettajan edessä yhtenä lasten kanssa, oli Peranderin rouwa yhtaikaa miettinyt kuinka tytön kaswatus oli täytettäwä, ja Perander suostui siihen mielellään. Rouwa oli nähnyt tytöllä erinomaiset lahjat ja tahtoi tehdä kaikki niiden puoleen, saadakseen tytöstä kunnollisen ihmisen. Maialeena oli jo oppinut hywästi ymmärtämään ruotsin kieltä ja taisi lukea ruotsalaista kirjaaki; waan koska tyttö paremmin rakasti puhua Suomea kun sitä wielä wähän jäykästi kulkewaa Ruotsia, sai hän sekä selittää Magisterille kaiken lukunsa omalla kielellään että myös jokaisen kanssa puhella sitä. Kun joku tuntematon sattui mitä sanomaan hänelle Ruotsiksi, niin wastasi Maialeena aina Suomeksi, yhtään kainustelemata. Maialeena sai myös oppia laulamaan, sekä soittamaan forttepiaanoa ja gitarria, talonlasten soittoopettajan awulla. Kaikessa näytti hän erinomaisen oppiwaisuuden. Hän osasi muutamia suomalaisia paimenlauluja ja siihen aikaan tawallisia runoja, joita nyt opetteli myös soitolla juohdattelemaan. Hänellä oli erinomainen taipumus soittoon, ja rouwa antoi hänen olla kaikissa soitto-toiwutelmissa joita pian joka päiwä iltapuolla piti lapsillensa. — Elköön kuitenkaan luultako rouwan kaswatustoimen pysähtyneen näihin huwitus- ja seuruus omaisuuksiin; Peranderin rouwa oli liian toimellinen antamaan köyhälle suomalaiselle tytöllensä waan sellaisen kaswatuksen. Hän näki etemmä, ja Maialeena sai kaiken muun oppimisensa rinnalla toimittaa pian tawallisen paremman sisäpiian ammattia; sai olla apuna leipomisessa, pesuissa, ompeluissa, talouden pidossa ja ruoan laitoksessa. Wieraihen aikana sai hän tehdä palwelusta pöydässä, taikka kantaa kahwia ja teetä wieraille, ja kuin nämä oliwat toimitetut, sai myös seisattua seuraan. Luonnollisesti eiwät wieraat olleet keksimätä tätä tytön kummallista oloa, ja pian aikaa oli Peranderin rouwan "Suomalainen tyttö" tunnettu kaikissa talon tuttawissa. Hänelle alettiin näyttää ystäwyyttä, häntä puhuteltiin siewästi ja oltiin huwitetut yhden werran hänen kauneudestansa, kuin nerollisuudestansa ja suomalaisesta puheestansa. Ja sitä ei enää pidetty minään ihmeenä jos nuoret herrat, joista suuri osa oli kotiopettajan kumppania ja ystäwiä, istuisiwat "Suomalaisen tytön" wiereen ja puheliwat sille niin koriasti kuin suomeksi woiwat; sillä siihen aikaan puhuttiin herrassäädyssä Suomea yhtä harwoin kuin nytki, ja kaiken wähimmän oli se tawallista Turussa, joka oli niin läheisessä yhteydessä Ruotsin pääkaupungin kanssa.
Ei kauwan wiipynyt ennen kuin Maialeena näin oli tutenttein kesken tullut melkein kuuluisaksi, ja kohta kilwattiin woittaissa sen kainun "Suomalaistytön" ystäwyyttä. Maialeena ei sunkaan wielä käynyt yhteisissä tanssiseuroissa, waan kotona ja muissa yksityisissä pereissä pidetyissä tansseissa oli hän usiasti talon waltojen mukana, ja käytöksensä oli näissä yhtä siewä, nerollinen ja wirhetön kuin kotielämässäki. Tälläisissä tiloissa etenki, ja Maialeenan ympärillä ollessa joukon liukaskielisiä nuorukaisia, tunsi Antto Green rintansa lämpeäwän, kun silloin nuoren oppilaisensa silmät kertomattomalla mielisuosiolla tapasiwat opettajansa. Waan tämä tunto oli waan hetkellinen, jota hän toisella silmän räpäyksellä häpesi, ajatellessaan tytön sukua ja kieltä, joita hän ei kaikkein sen awujen ja etujen rinnalla woinut unhottaa.
Niin muukalaistunut oli tähän aikaan Suomen walistuneempi sääty. Afrikan raat mustat asukkaat owat nykyaikoina jo ruwenneet saamaan Eurooppalaisilta ihmisarwonsa, siirtolaiset Amerikassa lähestyywät jo sen raakoja waskenkarwaisia asukkaita; mutta puoliruotsalaistuneen suomalaisen työmiehen poika, tyhjin päinensä, inhosi silloin rakkauttansa siwistyneesen kunnolliseen suomalaiseen tyttöön, sen puolesta waan, että tämä puhuu hylittyä äitinkieltänsä, Suomea. Waan Antto Greenin puollustukseksi woimme sanoa hänen ei olleen ainoan joka teki niin.
Sairaanhoitaja.
Kolmatta kertaa muutti maa walkoista pukuansa wiheriäiseen, ja kolmatta kertaa leikitsiwät sinisen järwen aallot ikuista leikkiään Anton tultua kotiopettajaksi Peranderiin, ja nuori Maialeena oli tällä ajalla muuttunut kaswawasta lapsesta täyteläiseksi tytöksi, kukkanyplykäisestä loistawaksi kukkaiseksi. Waan "Magisteri" oli aina sama Magisteri. Lukunsa Akatemiassa oli aina samalla jalalla kuin taloon tullessaan. Waan lienee hän nyt sisällisesti muuttunut?