Se oli Toukokuun ilta. Peranderissa oli paljon wieraita, ja niiden seassa muutamia Anton wanhoja kumppania. Nuoret tanssiwat ja pitiwät siihen aikaan tawallista leikkiään. Waan näissä iloissa kaipasi nyt moni yhtä, joka Peranderissa oli kauwan aikaa jo ollut seuran ilona ja henkenä. Peranderin "Suomalaista tyttöä" ei nähty niin kuin ennen iloitsewain seassa, sillä hän istui nyt enimmästi yksinään jossai nurkassa, pian keksimätönnä muilta. Mustat waatteensa ja mureellinen muotonsa näyttiwät hänen surewan, ei waan ulkonaisesti mutta sydämmellisestiki. Muutamia wiikkoja ennen oli hän ummistanut weljensä Heikin silmät, joka onnettomassa palweluksessaan oli turmellut terweytensä ja läksi hywän äitinsä luoksi, niinkuin hänen wiimeiset sanansa sisärelle oliwat olleet. Weljensä potessa oli Maialeena käynyt pian jokapäiwä sen luona, ja silloin puheliwat he aina entisestä mökistänsä Hämeessä, lapsuuden ajoistansa ja äitistänsä, ja Heikille oliwat nämä muistot sanomattomasti lohduttawaiset. Heikin kuoltua oli Maialeena ensimäiset wiikot ollut lohduttamatoin; hän tunsi nyt olewansa yksinään, kaikita omaisita ja sukulaisita. Tätinsä ja serkkunsa luuli Maialeena aina yhtä ylpeiksi kuin ennenki, ja ajatteli etteiwät he nyt enemmän kuin heidän luona asuissansa tahtoneet puhua suomea ja ystäwöidä suomalaista tyttöä. Maialeena oli ihan tietymätön niistä eduista jotka sillaikaa Peranderin talossa oli saanut; hän piti itsensä aina köyhänä armottomana mökin tyttönä.
Kas siinä oikian kaswatuksen hedelmä! Sen siaan kuin köyhän palwelus-eukon Hultin Saaran kunnoton tytär piteliin siwistyneenä esiwaltana, halweksien äitiänsä, piteliin esiwallan rinnalle siwistynyt Maialeena aina turwattomana köyhän mökin tyttärenä.
Waan palatkaamme jätettyyn iloseuraan. Maialeena istui, niin kuin sanottiin, nurkassaan, eikä näkynyt paljon huoliwan koko iloista, joissa hän ennen oli niin monta onnellista hetkeä wiettänyt. Nuori mies, pimiällä wakaisella katsannolla, oli, pait Peranderin nuorempia lapsia, pian ainoa joka oli tanssin aikana kerran toisen puhutellut Maialeenaa. Tämä nuorukainen, jonka jo tunnemme Jaakon nimellä, oli muutaman ajan ollut poikessa Turusta, ja nähtiin nyt palattuaan sinne tulleen wielä synkiämpi mieliseksi kuin sitä ennen. Hän kantoi myös surua isänsä kuolemasta, niin kuin oli sanonut. Entiset kumppaninsa ja tuttunsa oli kaikki jättänyt, ja ikään kuin sattumaisiltaan oli jonku kerran pistäinyt Anton luona, joka myös ihmetteli ystäwänsä muutosta, sanoen: "Sinua tuskin woipi tuntea entiseksesi; taikka sinun owat tehneet ne suomalaiset runot ihan höyrypäiseksi, taikka olet rakastunut, jompi kahdesta". Tämä synkiä alakuloinen nuorukainen nähtiin istuwan Maialeenan wieressä, kun tanssin ja muiden leikkein päätyttyä kaihottiin seuraan Maialeenaa. Kyllästyttyä muihin iloihin tahdottiin nyt soittaa ja laulaa, ja kaikki sulhaismiehet keräytyiwät "Suomalaistytön" ympärille ja pyysiwät häneltäki kuulla jonku laulun, jonku suomalaisen runon. Maialeena ei woinut wastustella kauwemmin, hän istuisiin forttepiaanon ääreen ja sillä juohdellen lauloi:
O, Suomenmaa! kotoiset järwet, joet ja wuoret,
Ja synkät lehwikot, kuin lassa näin!
Te ikkuisesti mielessäni ootte nuoret,
Mä teitä rakastan kuin äitiäin.
Mä muistelen, kun ensikerran mun te näitte
Ja silloin kuljin teissä äitinein,
Te järkiään mun ystäwäksenne jo teitte,
Ja haastelitte äitin kielelläin.
Ja runoloita isiemme sankarkieltä,
Mä teissä ensi kerran kuulla sain;
Ja kannelsoiton ihastuttawaista ääntä,
Se nosti hempiästi rintoain.
Kuin woisin unhottaa sinua kotimaani,
Mä wielä äitin kielen kuulen nyt
Ja yksi hellä tunto nostaa rintoani,
Se sankarkiel ei wiel' oo sammunut.
Sitä emme woi sanoa minkä waikutuksen nämä wärsyt, lauletut Maialeenan helisewällä selkiällä äänellä, sen sulawilta huulilta ja wähän surulliseen wetäwällä säwenellänsä, matkaan saattoiwat kunki kuultelian mielessä, sillä harwat ymmärsiwät oikein näitä tälläisissä seuroissa outoja sanoja, mutta sen woimme wakuuttaa, että warsinkin oli yksi joka ne ymmärsi ihan täydellisesti, joka niissä tunsi oman sydämmensä kielen, ehkä waan waillinaisessa puwussansa. Tyytywäisenä, ja illan iloista wielä puolijuopuneina jättiwät wieraat sydänyön aikana Peranderin talon.
* * * * *
Päiwä oli juuri nousemaisillaan werenpunaiselta wuoteeltansa; kaupungin yöwartiat oliwat nukahtaneet huonein seinwieriin ja lukemattomain kukkojen kimakat äänet huusiwat ihmisiä nousemaan wuoteiltansa. Waan ihmiset makasiwat rauhassa, ja kaupungin kadut oliwat elottomat, tyhjät.