Silloin aukesi yksi Peranderin talon pihan puolimaisia ikkunoita, ja aamurusko suuteli siitä yöllä wähän waalistuneita poskia, ja posket saiwat aamuruskon karwan; niissä tunnemme nuoren Maialeenan. Hän oli maannut waan lyhyisen ajan, ja senki lewottomammasti tawallista. Tullut wasta puolelta yöltä wuoteellensa, oliwat rauhattomat unet pääsneet ensikerran rauhalliselle päänalaisellensa, jotka wiimein karkoittiwat hänen ajemmalla kuin muutoin jättämään wuoteensa ja terwehtimään nousewata kewätpäiwää. Hän oli istunut ompelupöytäänsä ikkunan wiereen ja ompelus kädessä, awannut ikkunan, nauttiaksensa aamun raitista ilmaa. Katsellen laajaa kaupunkia, jonka punatut katot näkyiwät silmän sintäwään ja peittiwät kaukana kaupungista olewan metsän, josta waan yksi korkia mäki aamuruskossa wähän pilkotti, kuwaisiin hänelle entinen elämänsä pienessä äitinsä mökissä mieleensä. Kuin erillainen sitä wastaan oli nykyinen! ja ensikerran hawaitsi hän itsessäänki jonku muutoksen. "Minä", sanoi hän itsekseen. "joka neljä wuotta sitte kerjäläistyttönä tuolta mäeltä ihmettelin noita kaikkia huoneita, joka raalta työmiehen waimolta, omalta sukulaiseltani ajettiin kadulle tawallisena kerjäläisenä, minä olen nyt muutaman näistä huoneista suurimman ja kauneimman asukkaita, isällisellä ja äitillisellä hywyydellä kohdeltu onnelisimmilta ja korkeinsäätyisiltä näitä asukkaita, ja kaikki nuo nuoret herrat, jotka joka päiwä etsiwät ystäwyyttäni ja jotka — minua häwettää sitä sanoessa — jotka pitäisiwät onnenansa suudella minun, kerjäläistytön, kättäni. Olen warmaan paljon muuttunut, minua warmaan ei lueta enää kerjäläistytöksi, ei tunnettane minua köyhän mökin lapseksi? Ja sen olen laimin lyönyt sanoa heille kaikille. — Waan kuin! wielähän minua kutsutaan Maialeenaksi kuin kotonaniki, wielähän puhun waan samaa kieltä kuin äitineni Hämeen metsän mökissä, ja wielähän äsken puhelin niin kuin ennenki weljeni Heikin kanssa." — Suuret kyyneleet wälkkyiwät Maialeenan silmissä, ja nojaiten ikkunan pieltä wasten peitti hän pyyhkimellä kaswonsa ja itki. Waan yhtäkkiä kawahti jälleen ylös, jatkaen yksinäistä puhettansa: "— waan tuo uneni, niin hirmuinen, ja kuitenki niin suloinen, ei, sitä en saa, en woi pitempään muistella, — ensitilaisuudessa sanon hänelle kaikki, sanon olewani se kuin olenki, kerjäläistyttö Hämeenmetsän mökistä. — — Waan se hirmuinen uneni, woisinko unouttaa sen kohta?" — — Näin sanoen kurotti hän päänsä likemmäksi ikkunaa antaakseen raittiin tuulen puhaltaa palawille kaswoillensa, waan siinä samassa wetäisiin hän hämmästyneenä takaisin, ja kiljasten hätäyntyneellä äänellä, lankesi istuimellensa. Portista tuli nyt neljä miestä pihalle, kantain purilailla jotain raskasta kuormaa. Aamurusko koki turhaan punata puriloilla lepääwän nuoren miehen waalistuneita kaswoja, jotka Maialeenalle oliwat tuntemattomat.
Peranderin pidoista erottua oli muutamia tutenttia kokoontunut Anton luoksi, ja niiden seassa oli myös Jaakko. Niin kuin tawallisesti kuunteli hän äänetöinä ja synkiällä katsannolla iloisten kumpaniensa ilweitä. Etenki iloittiin nyt Anton irwistyksille suomalaisesta tytöstänsä. Se on ankara tyttö, sanoi hän, rakastan häntä hulluksi tullakseni, wain mitä Jaakko, eikö hän laulanut oiwallisesti wärsyjäsi? Kiitän nöyrimmästi nyt niistä, ne walehtelin omiksi tekemikseni, sen suonet minulle anteeksi, olisit nähnyt kuin hän niihin ihastui ja panetti ne soiton opettajallensa järkiään nuotille, ja toisena päiwänä lauloi ne jo minulle suomen kyntörastaan äänellänsä, että rakastuin häneen warpaiden neniin asti.
— Sinun suomalainen tyttösi on todellaki rakastettawa, sanoi muuan tutentti, waan minua peloittaa että hän on sinulle liian hywä, sellaiselle roistolle.
— Woisit häwetä toki! Waan rakastaa on toinen juttu ja toinen naida. Siihen tarwitsesin wähimmäkseen parin wuotta ensi kunnella Porttaanin lukuja, saadakseni muutamain suomikiihkon; waan Porttaanikin jo on Herran nimessä, ja sentähden siitä ei tule mitään. — Mutta hän on toki paras karjapiioista joita olen tuntenut — ja näätte, olisko ihme jos sydäntä wähän lämmittäisi. Waan Jaakko, näytät niin wakaiselta, ethän mieline minua puskemaan!
Jaakon katsanto oli todellaki hirmuinen. Hän kawahti istuiltaan, hyppäsi Anton eteen ja kiljasi wawisten: sinua on suurin heittiö kuin maa päällänsä kantaa, kunniaton, hylky! Jos awaat wielä suutasi tytöstä, joka on tuhannen kertaa parempi sinua ja koko sukuasi, niin rutistan tuohon paikkaan sinun jauhoksi.
Jokainen hämmästyi Jaakon puheille ja näölle, sillä siinä ei ollut mitään leikkiä. Siinä se on oikia kosia, sanoiwat ystäwät, niin minäkin tekisin Jaakkona.
— Sitä minä en sallisi Anttona, sanoi toinen; sitäpähän olisi mies, joka weisi tyttöni pois nenäni edestä, ja sitte haukkusi minua noin omissa huoneissain.
— Pidä puolesi Antto! taikka sinun hylkääwät kaikki ystäwäsi, kun niin annat itsiäsi haukkua!
— Oikein, sanoi taas muuan, sitä hiis sietäsi, toisen tuolla tawalla menettelemään tyttöäni, ei! kimputkaa, kas se on oikein, minussa on Jaakon puollustaja.
— Sinä wastaat minulle sanasi, Jaakko, sanoi nyt Antto, taikka peruutat ne nyt paikalla. Ystäwäin ja kumppanein kesken ei sellaiset sanat saata tulla kysymykseen.