— Ne wastaan waikka hengelläni, enkä peruuta, ja sanon wielä, sinä olet kunniaton petturi, joka wiettlisit sellaisen jalon naisen. Et ansaitsesi päästä hänen seuraansakaan, sen wähemmän tulla mieheksensä.
— Jaakko, tänä yönä tapaamme toisemme kello 2 Hämeen tullin ulkopuolella.
Pian oli koko seura liikkeessä ja nyt mentiin esinnä tutentein tawalliseen rawintopaikkaan, jossa tawattiin muutamia kumppania lisäksi, juotiin ja syötiin yhtenä, ja yllytettiin riitaweljeksiä enemmän, sillä kaksikimppu oli siihen aikaan tutenttein kielletty huwitus, joka sen tähden oli sitä enemmän wiljelty ja hywäilty.
Määrättynä hetkenä löydyttäittin sowitussa paikassa, molemmin puolustajin, ja Jaakko, joka sai määrätä aseet, oli walinnut miekat. Tehtyä tawalliset warustukset ja temput töytäsiwät kumppanit toisiensa päälle. Tappelu meni ensin melkein tasaiseksi, sillä molemmat oliwat warmat miekkasilla tappelemaan; mutta Jaakko oli wäkewämpi ja muuten rohkiampi. Ei kauwan wiipynytkään ennen kuin Antto kaatui, rintaan haawoitettuna Jaakon miekalla. Hämmästyneinä hyppäsiwät puolustajat langenneen ympärille. Weri torwesi mustanaan haawasta, ja Antto oli menehtynyt tunnottomaksi. Hän kuolee, huusiwat ystäwät, kowin julma olitki, Jaakko. Säikähtyneenä wiskasi Jaakko miekan tantereelle. Waan ajatuksensa oliwat nyt wielä sekoitetut edellisestä juomingista, eikä tiennyt mitä tehdä, waan katseli järkähtämätöinä kaatunutta ystäwäänsä, jonka kaswot oliwat kuolleen karwaiset. Kaikki näytti nyt hänelle kuin unen näkö. Kumppaniensa hoidellessa kaatunutta, häwisi hän wiimein heidän keksimättänsä.
Yrkäleen ajan siitä kuuli Maialeena unissansa wienon laulun ja luuli selittäwänsä sanat:
"Ja sama tunto nostaa wielä rintoani.
Se sankar kieli' ei wiel' oo sammunut".
Me tiedämme jo mitä nyt seurasi, ja että tutentit oliwat saaneet muutamia yöwartioita kantamaan Anton kotiinsa, ja lähättäneet Lääkärin sitä hoitamaan. Waan Jaakko! sitä ei ollut kukaan nähnyt sen koumin ja huomena ei löytynyt Jaakkoa koko kaupungissa. Muutamat arweliwat hänen purjehtaneen samana aamuna lähteneessä laiwassa Englantiin. Ja koska Jaakolla muuten oli warsin wähän tuttuja kaupungissa, ja nekään wähät eiwät tienneet hänen kotiperäänsä eikä sukuansa, unoutettiin pian koko asia, sen enemmättä kysymyksettä.
"Magisterin" tilaisuus pani kohta koko Peranderin pereen liikkeelle. Selwittyä ensimäisestä säikäyksestään kiisi Maialeena ajamaan ylös koko joukon, joka ei wähemmän hämmästynyt tätä erinomaista tapausta. Kukaan ei toki arwannut oikiaa syytä tapaukseelle. Peranderi arweli Magisterin lyödyksi raiwoisilta sälleiltä ja opinpojilta, jotka usiasti käweliwät suurissa parwissa öillä ympäri kaupunkia, ja monesti pitiwät pieniä meteliä tutenttien kanssa. Hän oli wielä aina toimetoina. Lääkäri oli kuitenki tutkinut haawan ja sanonut sen ei olewan kuolettawaisen, mutta waatiwan tarkkaa hoitoa. Erinomattain oli kaikki melu ja hälinä waroitettawa sairaan kuuluwilla. Maialeena sekä Peranderin lapset katseliwat itkusilmin opettajaansa, joka iloisella ja leikkisellä käytöksellänsä oli tullut kaikkein ystäwäksi. Wanhemmat eiwät wähemmän surkutelleet kotiopettajan tilaisuutta, ja tekiwät kaikki mitä woiwat sen parantamiseksi. Rouwa itse käwi wähän wäliä istumassa hywät ajat sairastuwassa, ja Maialeena, usiasti molempain talon tytärten kanssa, wietti siellä pian koko päiwät, wälttäen sillä uskomasta sairasta huolimattomain palweliain haltuun.
Ensimäisestä kohtauksestaan oli tauti lyönyinnä kuumeeksi, jossa sairas wälistä oli lewotoin ja horisi. Maialeena oli silloin kuullut usiasti oman nimensä ja toisenki sairaan suusta, ja tunsi rintansa joka kerran sykkäwän kiirummasti. Mutta wähitellen alkoi haawa parata ja Antto tointui ja awasi rauenneet silmänsä. Ne tapasiwat esimäiseksi Maialeenan, joka istui juuri wuoteen wieressä. Anton waalenneet kaswot punertuiwat, ja hän käänsi ikään kuin hämmästyksissään pois silmänsä tytön toiwoa naurawista silmistä, katsellen ympärystöänsä, ja sanoen: missä minä nyt olen?
— Omassa kammarissanne, wastasi Maialeena, ettenkö tunne enää minua?