Magisteri oli wastaamaisillaan, kun Perander rouwinensa tuli huoneesen ja keskuutti puheensa. Molemmat oliwat iloiset nähden kotiopettajan toimistuneen ja terweemmän muodon. Perander jutteli nyt saaneensa tiedon Magisterin murhamiehestä. Waan mitä hittoja teillä oli wälillänne, sanoi hän, nauraen Magisterille. Ja se tyyni kumppaninne, ken hänestä olisi luullut sitä. Waan tyynessä lahdessa suuri kala kutee, ja niin näkyy olewanki. Nyt saatte hänestä olla huoleta. Tänäpäiwänä sain tietää hänen häwinneen kaupungista.
Todella! sanoi Antto, peitetyllä liikutuksella, minua surettaa, hän oli ystäwäni!
Hämmästytte warmaan kuullessanne, mikä häntä on kohdannut. Samana yönä kun seikkanne tapahtui näkiwät yöwartiat nuoren miehen kiireillä askelilla kulkewan Auran sillatse. Tultua keskelle siltaa olli hän kadonnut, kenenkään näkemattä mihin. Eilen löyttiin lähellä linnaa Aurajoessa ruumis, herraswaatteissa, mutta muserretulla päällä; Tutentit sanoowat sen kumppaniksensa, Jaakoksi.
Sairas hämmästyi todellaki, ja kaswonsa waalettui lumiwalkoiseksi. Waan kukaan ei keksinyt sitä, sillä nyt oli jokaisen silmät käännetyt toiseppäin. Rouwa oli ottanut kaswattinsa käden Peranderin puhellessa, ja naurellut hänelle yhtätoista opettajan tilaisuudesta ja oppilapsen nöyryydestä. Waan yhtäkkiä tunsi hän pidetyn käden wapisewan ja herwahtawan, ja ennen kuin kerkesi sitä estääkkään, waipui Maialeena woikahtaen jalkoihinsa lattialle.
Pait Anttoa eiwät kumpainenkaan tässä olewat arwanneet oikiaa syytä Maialeenan säikäykseen, waan selittiwät sen kauhian tapauksen kertomisen syyksi, josta rouwa nuhteli miestänsä. Anton kaswot oliwat waaliammat entistään, kun Perander rouwinensa jätti hänen, saattaen sitä kohta tointunutta kaswattiansa ylös. Maialeena oli kauwanaikaa tämän perästä alakuloinen ja murheellinen.
Tunnustukset.
Wähitellen parani Antto Greeni. Hän oli nyt taas terwe; mutta tapaus ja sitä seuraawa tauti oli waikuttanut hänen luonnollensaki erinomaisesti. Hän ei ollut enää sama ajattelematon iloisa nuorukainen kuin ennen; sitä wastoin nähtiin hän nyt usiammin wakaisena ja wähän alakuloisena. Ainoastaan Maialeenaa puhutellessaan näyttihen wielä entinen iloisuutensa ja kewytmielisyytensä. Waan tässäki näytti nyt jonku eroituksen entisestään. Hän oli ruwennut kohtelemaan oppilaistansa enemmällä noyryydellä ja siiwolla. Maialeena, joka mainitusta säikäyksestään asti oli myös tullut alakuloiseksi ja wakaisemmaksi, näytti ensiksestä ikään kuin karttawan opettajaansa. Mutta wähitellen haihtui tämä kylmyys, ja molemmat wiihtyiwät warsin hywin yhdessä. Antto oli todellaki huwittawainen seura-ihminen. Puheensa, ehkä paraastaan kewyt mielinen, oli kuitenki huwittawainen ja aina uusi. Hänellä oli hywä luonnollinen äly, ehkä omarakkautensä teki wähän kylmäksi kaikkia kohtaan. Eräsnä iltana istui Maialeena yksinään salissa. Hän oli awonaisen ikkunan pieltä wasten ja päänsä nojattu käsiwarrelleen katseli ulos kaunista iltaa, iloista kaupunkia ja kaukana näkywän metsän auringon wiimeisiltä säteiltä punattuja mäkiä ja puita. Hiljaan oli Antti hiiwinyt saliin, Maialeenan keksimättä. Tytön punakka kaswo, lumiwalkoisella kädellänsä, loisti kuin walmistunut orjantappuran kukkanen, punaisin ja walkein lehtinensä, jolla wälkkywä wesiherne paistoi illan kasteena. Antto oli jo pian keskilattialla ennen kuin Maialeena keksi hänen, nousi ylös ja taritsi tuolia opettajallensa.
— Oletta itkeneet, sanoi Antto, istuiden tytön wiereen. Enkö saisi tiedä suruanne?
— Suruani! Ei magisteri, minulla ei ole mitään surua.
— Kuitenki itkette. Warmaan muinoisia muistoja, — waan ne owat paremmat unouttaa ja ajatella nykyistä.