— Muistoni! Ei Magisteri, niitä en woi unouttaa koskaan.
— Waan jos oma onnenne käskisi ne unouttamaan?
— Niin pysyywät kuitenki ikuisesti mielessäni. Näättekö tuolla tuon korkean punertawan mäen?
— Ettenhän ruwenne runoilemaan!
— Neljä wuotta sitte seisoi samalla mäellä kaksi kerjäläislasta ja katseliwat ihmetellen ensi kerran nähtyänsä kaupunkia. Ne oliwat köyhän mökkiläisen armottomat lapset Hämeenmetsästä. — Suuret pisarta tippuiwat nyt Maialeenan silmistä.
— Runoelmuksenne alkaa todellakin liikuttawasti, wiimeksi täytyy minunki ruweta itkemään. Waan kerjäläiset?
— Yksi niistä on oppilaisenne.
— Joka ansaitsisi olla ruhtinattarena.
— Koristelewa puheenne todistaa jotta ansaitsee waan teidän pilkkanne.
— Luulin paremmin tuntewanne itseni. Maialeena, minullaki on sydän niin lämmin kuin jollai toisella. Armas tyttö, teitä rakastan kuoltakseni! — — —