Maialeena itki. Ikuisesti muistelen hywyyttänne, sanoi hän, nostaen silmänsä opettajaansa päin ja ikään kuin hoksaamatta Anton wiimesiä sanoja.
— Se on waan oppilaisen kiitollisuus opettajallensa. Minä olen rakastanut teitä ensi wilaukselta nähtyäni, olen pyhittänyt koko eloni ja oloni tälle rakkaudelle, enkä woi elää teittä, — sanokaa woiwanne rakastaa minua, ja minä tulen onnellisimmaksi ihmiseksi. —
Maialeenan kaswot paloiwat tuli punaisina, ja suuret kyyneleet tippuiwat sen wälkkywistä silmistä. Kätensä oli tietämättänsä mennyt opettajansa käteen.
— Ei, sanoi hän, Anton päätettyä ja wetäen pois kättänsä, ei Magisteri, te ette woi, ette saata minua rakastaa, teille on koko maailma auki, ja minä olen kiitollisempi, kuin että suostuisin sitomaan onneanne itseeni. Minä olen köyhä mökin tyttö; — unohtakaa minut, paetkaa — walitkaa niin ettette wasta tarwitse katua. — —
Magisterilla ei ollut aikaa kuulella päähän näitä tytön waroituksia, hän lankesi polwillensa oppilaisensa eteen, painoi sen käden rintaansa, ja ensimäinen suutelu ei ollut wielä heidän huulilta päättynyt, kuin Perander rouwinensa tuli owesta ja molemmat, yhtä hämmästyneinä kuin ilolla, wahwistiwat näiden nuorten liiton, joka ehkä jo ennen aiheissa ollut, nyt kuitenki niin onnellisesti oli tullut toimeen. — Huomen iltana wietettiin Antto Greenin ja Suomalaisen tytön julkiset kihlajaiset.
Matka.
Anton ja Maialeenan läheneminen toisihinsa ei ollut enemmän Peranderille kuin rouwallensakaan odottamaton; paremmin oli se molemmille toiwottu tapaus. He oliwat jo ammoin keksineet molempain ystäwällisen keskuuden ja nähneet siinä kaswattinsa mahdollisen ja soweliaan kaupan. Anton kewytmielisyys ja huolettomuus opinharjoituksissaan ei sunkaan ollut heille tuntematon, waan sen luottiwat ajan ja maailman tasaawan. Perander oli miellyttänyt hänen päättämään wiimenki akatemialliset lukunsa sillä, että seisosi jonku tutkimuksen, jolla pienempiin maan-wirkoihin woisi pyrkiä, ja Antto päätti walita kameraalisen tien ja seista pienemmän tutkimuksen siinä. Perander lupasi tehdä kaikki mitä woimissaan oli, saattaa hänen aluksi toimittamaan jotai nimismiehen eli henkkomsariuksen wirkaa, jossa saisi tilaisuuden rakentaa elantonsa ja naida; pait sitä oli lupa Maialeenan saada jonkulaiset morsiuslahjat naimiseen mennessään. Todellaki alkoi Magisteri walmistaida mainittuun tutkimukseen, ehkä se näytti menewän wähän hitaisesti, sillä enin aikansa wiettyi morsiamensa parwessa, jota hän nyt näytti wilpittömästi rakastawan. Paremmin kuin kuiwia kameraalisia kirjoja rakasti Magisteri kuunnella nuoren morsiamensa ja entisen oppilaisensa suullisia tutkintoja henkkomsariuksellisen ja nimismiehellisen talouden pidosta Hämeessä, sinä pienessä kappelissa, joka 5 wuotta sitte oli nähnyt Maialeenan welinensä kerjäläissä lähtewän Turkuun. Maialeenan koko toiwo oli muka tähän kappeliin, sillä wasta täällä hän woisi tulla oikein onneliseksi; täällä saisi hän muka tawata joitakuita tuttuja lapsuuden ajoistansa, täällä olisi ilonsa suurin opettaa köyhäin wanhempain lapsia lukemaan ja muuhun hyödylliseen. Näitä ja monta muuta kuunteli Antto ja unoutti usiasti lukunsa. Waan Perander arweli tästä pahaa, liiaksiki kuin nyt ikään oli usioita soweliaita wirkoja awonaissa, joista Anton puolesta jo oli puhellut asianomaisille, ja saanut hywiä lupauksia. He näkiwät Anttoa ei woiwansa pakottaa paremmin uurastamaan lukujansa muuten kuin joksikuksi ajaksi eroittamalla wiettelewäisestä seurastaan, waan siihen eiwät tienneet juuri soweliasta neuwoa. Wähän olisi apua ollut Anton muuttamisesta toiseen asuntoon. Onneksensa tarjosiin kohta kuitenkin sowelias tilaisuus tällaiseen eroitukseen.
Eräsnä päiwänä sai rouwa kirjan Peranderin wanhimmalta tyttäreltä Lauralta Sweaporista, jossa tämä oli naituna muutamalle sotaherralle. Laura oli niin kuin muutki sen aikuiset rikkaimpien tyttäret kaswatettu Ruotsissa, jossa oli tullut tutuksi jollekulle gardi-Luutantille. Tytön palattua kotimaahansa muutti tämä myös Suomeen, meni Suomen sotawäkeen ja kosioi sen 16 wuotisen Peranderin Lauran. Nyt oliwat jo seitsemän wuotta olleet naineina. Tällä ajalla oli Laura waan yhden ainuan kerran, ensi wuosinaan käynyt wanhempiensa luona, waan sen usiammasti oli siihen siaan kirjallisesti pitänyt yhteyttä etenki emintimänsä kanssa, johon hän luotti kaikissa asioissaan. Peranderin rouwa oli jo ammoin hawainnut näistä kirjoituksista Lauran ei olewan onnellisen kotielämässään, ja surkutteli häntä äitillisellä sydämmellä. Kuitenkaan hän ei woinut muuta kuin lohdutella häntä. Laura oli pait sitä kieltänyt tyytymättömyytensä tulla isänsä korwiin, koska muka itse, eikä isänsä yllytyksestä, oli suostunut menemään silloin wasta wähän tunnetulle Luutnantille. Nyt oli Lauran kirjoitus enemmän kuin milloinkaan täynnä walituksia ja tyytymättömyyttä. Hän oli tullut kiwuloiseksi alakuloiseksi; pait sitä odotti kohta joutuwansa lapsiwuoteesen; talouden pito oli huonolla järellä, koska Laura tässä oli järkiään tottumaton, johon enimmäkseen oli syynä kaswatuksensa. Hän oli tottunut kaikissa luottamaan palweluswäkeen, joka taas ei ollut uskollinen mutta teki kaikki ylinalimaisilleen. Tämä lisäsi miehensä tyytymättömyyttä ja kylmyyttä, ja teki Lauran sen onnettomammaksi, kun täällä kaipasi myös sellaista naisystäwää, johon luottasi onnettomassa tilaisuudessaan.
Peranderin rouwan päätös oli nyt tehty. Hän kutsui Maialeenan luoksensa, kertoi sen jo häneltä ennen ja tuntematonna rakastetun Lauran tilaisuuden. Wakuutettu tytön hellästä osanottamisesta, kummastui hän kuitenki millä erinomaisella halulla ja rakkaudella hän tarjosiin lähtemään hywäntekiänsä tyttären luo, auttamaan sitä huonossa tilaisuudessaan, unhottaen kaikki rakkaat siteet, jotka kiinnittiwät häntä tänne.
— En woi kylläksi kiittää sinua hywyydestäsi, sanoi rouwa, kätellen kaswattiansa; päätöksesi ilahuttaa minua yhden werran Lauran kuin omastaki puolestasi. Sinulle on parempi olla jonku ajan wielä eroitettuna Antosta, kunnes hän ehtii päättää lukunsa ja hankkia jotain paikkaa.