Saara tätiänsä Maialeena ei tawannut kotona. "Wihtamummon" sanan mukaan oli Hultin emäntä nyt pesun ja ruuwanpidon päällyksenä muutamassa sairashuoneessa, jonka uusi sotawäki oli asettanut kaupunkiin. Sen tyttärestä ei mummo tiennyt muuta, kuin sen nykyjään ei olewan äitinsä luona.
Jo toisena päiwänä erosi Maialeena jälleen wanhoista walloistansa, saatettuna näiden kyyneliltä ja toiwotuksilta. Lauralle sai kirjan ja jonku summan rahaa, waatteihinsa ommeltuna.
Puheellensa meni hän sorwalin entiseen mökkiin. Mutta sanokaappas, hämmästyttikö tuo Maialeenaa tunnettuaan wastaansa tulewan nuoren naisen, pikkuinen lapsi sylissä, omaksi serkuksensa Annisohwiaksi.
Annisohwia syytti nykyisestä tilaisuudestaan sotaa, joka niin hirmuisesti muka oli wienyt sulhaisensa. Lapsen sanoi täytywänsä järkiään peittää äitiltänsä, joka muka oli tahtonut naittaa hänen kunnialliselle porwarille, jota Annisohwia ei suwainnut. Nyt repisi hän muka silmät häneltä sekä lapseltansa.
Äänettä ja silmät maahan kuunteli Maialeena. Waan serkkunsa rupesi itkemään ja tuskittelemaan woiwotellen, sanoen itsensä onnettomaksi ja uhkaten menettää itsensä sekä lapsensa. Liian totinen näkemään kawaluutta serkkunsa tuskittelemisessa, surkutteli Maialeena sydämmellisesti ja koki häntä lohdutella, nuhdellen waan wienosti entistä kewytmielistä elämäänsä; kielsi sellaisen luullun kowuuden woiwan löytyä äitistänsä, joka kyllä oli näkewä oman huolimattomuutensa tyttärensä onnettomuuteen. Maialeena antoi myös serkullensa hywiä waroittawaisia neuwoja, kehoitti häntä jumalisuuteen ja hywyyteen, sillä wahwistaiksensa kiusausta wastaan. Neuwonsa ja lohdutuksensa näyttiwät waikuttawanki hywää serkussa, joka wiihtyi nyt kyllä helposti; hän kohteli nyt tuota ennen wihattua ja halweksittua "suomalaistyttöä" rakkaudella, — eikä näyttänyt eläwänkään puutoksessa. Tyytywäisesti hymyillen katseli hän, kun Maialeena hywäili lasta, joka oli poika, sanoen; lapsen nimen olewan "Waapian Albertin"; Mökin mummon käyttäneen sen papilla, joka oikein oli ihmetellyt nimen kauneutta; pojan luuli tulewan hirmuisen ihanan, tullee muka wanhempiinsa; Waapianiksi pantiin hän isänsä kaimaksi, waan Albertiksi erään hirmuisen lustin kirjan mukaan, jonka oli saanut tutulta upseerilta lainaksi. Maialeenaa liikutti tämä ja sellaiset kewytmieliset puheet; hän sanoi olewansa wäsyksissä ja tarwitsewansa lepoa, aamulla warain lähteäksensä matkaan.
Kysyttyänsä mökin emäntää, jota palattuansa ei ollut näkynyt, sai Maialeena serkultansa wastauksen: sen menneen pariksi päiwäksi läheiseen kylään, jolla ajalla waan pieni tyttö käwi auttamassa häntä toimessaan, waan tytönki menneen illansuussa kaupunkiin ja wasta huomenaamuna tulewan. — —
Ajatellen kaikkea nähty ja kuultua, nukkui Maialeena wasta myöhään ja hawaitsi wasta päiwän kappaleen jo nostua. Pahoillaan niin kauwan maattuansa, wiskasi pikaisesti waatteet päällensä ja walmistiin lähtemään. Lapsen ääni weti silmänsä wuodetta kohti. Kummallisesti, wuoteen warjot oliwat tiehensä. Päänalaiset, hurstit, karttuunipeitteet, kaikki poikessa; lapsi waan makasi tuossa huonolla wuoteella, kapaloituna Maialeenan wanhaan hameesen, joka sotawäen halki tullessaan oli päällänsä. Lapsen äitin tawaraksi tunnettua, enemmän kuin äitiä itsiään, ei näkynyt missään. Mitä luulla tästä? Päälliseksi löysi lapsen ristimäsetelin ja muutamia riepuja sen kapalowyössä. Liian selwähän tämä oli kaikki, Maialeenan järkiään ei ymmärtää koko serkkunsa hirmuista wiekkautta.
Ei hengen hiiskuwaa kuulunut ketään, jolle Maialeena heittäisi lapsen; hennoitakko jättää se yksinään kuolemaan nälkään! siihen hänellä ei ollut sydäntä. Palatakko lapsen kanssa kaupunkiin? waan kehen turwaita siellä? Tätiinsäkö? joka oli tietymätömyydessä tyttärensä tilaisuudesta? Peranderiinko? sydämensä kielsi sen. Wain kaupungin wirkamiehiinkö? Waan uskottaisiinko häntä omalle sanallensa? Hänen täytyisi ehkä häwetä siellä silmänsä maahan ihmisten naurua ja pilkkaa. Ja taas, jos saisiki ihmisille selitetyksi totuuden, mitä tulisi serkustansa? Annisohwia julkisesti häwäistyksi, rangaistuksi jumala tiesi miten, tekisi itsensä sekä äitinsä iänpäiwakseen onnettomiksi. Tähän kaikkeen lisäksi Lauran huoli ja tuska häntä odotellessa. Jäikö hänelle muuta kuin minkä tekisi? Ottaa hylätyn lapsen käsiwarrellensa, turwaten Jumalaan, joka pitää huolen orwoista ja turwattomista ja lähteä niin astumaan tietänsä. —
Toisena päiwänä seisattui Maialeena pienin kumppaninensa yöksi wähäiseen taloon maantien warrella. Talon emäntä, jolla myös oli pikkuinen lapsi, surkutteli tuota nuorta äitiä, joka ei woinut elättää lastansa, laittoi ruokaa heille ja lupasi hywän wuoteen yösiaksi.
Maialeena oli juuri saanut syöneeksi ja istui nyt makaawa lapsi sylissänsä; häntä huikasutti emännän monet kysymykset, joita kaikkia ei tiennyt miten wastata, ilmoittamatta hänelle totuutta. Nyt kuului maantiellä pitkä pruututus, ja kaksistuiset rattaat seisattuiwat heti pihalle. Kohti pistiin tupaan wenäläinen upseeri, seurattuna nuorelta mieheltä tawallisissa herraswaatteissa. Jälkimäinen käski, edellisen puolesta, talonwäen antaa hewoisille kauroja ja heille itselleen maitoa. Ensimäisestä äänestä oli Maialeena hypännyt pystyyn, ja syöksi heti sen jälkeen, lapsi käsiwarrella ja iloisesti kiljasten: Antto! Antto! tulewille wastaaan.