Metsät ja maat oliwat kukoistawissa kesäwaatteissaan; aamupäiwä wälkkyi aalloissa, kukat ja lehdet rehottiwat wielä kiiltäwissä kastehelmissä, kun laiwan wene, soudettuna muutamilta uhkeilta ja iloisilta merimiehiltä, rantautui erääsen Turun saariston lahermaan.
Nuoren puolimainen riipeä mies, terweellä waan päiwän mustuttamalla naamalla, sinisissä merimiehen waatteissa, kiiltäwä lierihattu päässä ja punaisen juowikas riepu kaulassa, nousi weneen perästä ja hyppäsi maalle. Käteltyä weneesen jääpiä kumppaniansa, jotka oliwat palaawat laiwaan ja samana iltana noutawat takaisin kumppaninsa, tuolta warwikon takaa rannalle pilkoittawasta talosta, sanoi hän: "waikka äitiniki jo olis Herran nimessä, taikka ei woisi pojallensa ja sen kumppanille tappaa erästä wasikkaa, niin lieneehän tuolla muita, jotka hywästä puheesta ja maksusta hankkiiwat meille woitaleipää iltaiseksi; jääkää siis hywästi nyt, pojat, ja tulkaa terweenä takaisin!"
Nostettua hattunsa ja huutaen: "hurra, meiän peremiehelle Muurille!" sysäsiwät pojat weneen maasta ja läksiwät kiireellä soudulla, seurattu merimiesten iloiselta laululta, oikasemaan takasin laiwaansa.
Rannalle jäänyt, jota kuulimme mainitun Muuriksi, läksi astumaan ensin lewiämpää metsän ajotietä, sitte poiketen toista polkua taloa kohti, johon wielä oli hywä matka. Hän näytti olewan hywin liikutettu lähestyessään pihaa, ja melkein kuultawasti puhui hän omia aikojaan:
— Kadonnut poika! mistä se tuhma puhe lie tullutkaan. Waan se woipi ymmärrettää kahtalaisesti, ja jotka tunteewat minun eiwät woi niinkään pahaa ajatella. Omatunto on kuitenki paras todistaja; isälleni kuollessansa tehdyn lupauksen olen pitänyt kowana, ja luulen olewani wielä, niinkuin kumppanit muinoin minua haukkuiwat, sama "kiiwipää", jota ei toinen tieltänsä aja, waan joka mielellänsä seuraa iloisia kumppania mihin tahansa. Tapaankohan tuolla wielä ketään heistä? Lieneekö wielä yhtään oikeaa Suomen poikaa? Monjahta, lienen oikein tuntenut, ei pitkään arwellut mistä päin tuuli käwi. Hänet tawannen nyt walmisna pormestarina — ja waimonansa — — —
Liekkö ampiainen ampunut miestä otsaan, wain miksi seisatti hän yhtäkkiä puheensa, pyyhkästen otsaansa?
Polku wei nyt pienen kumpareen päälitse, josta näkyi laajalti ympäri. Joka haaralta kohtasiwat silmänsä tuttuja kappaleita, ja jokaista terwehti hän ystäwällisellä katseellansa, hyräillen, puhtaalla rakastetulla kotimaansa kielellä, muuanta sen iloisempia lauluja. Waan muotonsa mustettui yhtäkkiä kun, laskeiten mäeltä, tienpolwessa näki entisen omenakuopan puolilahonneen katoksen pilkottawan warwikosta. Hän seisattui äkisti ja muotonsa sai kauhistuksen karwan.
Selittääksemme Muurin kauhistumista nähdessä tämän omenakuopan, poiketkamme kertomuksessamme wähän takaisin. Muurin isä oli jo kauwanaikaa sitte asettanut talonsa Halkoniemeen, jossa uuraudella ja toimella oli perkanut kiwikon paikan kaswawiksi pelloiksi ja niituiksi. Naapurinsa tunsiwat hänen rehelliseksi ja kunnialliseksi mieheksi; waan kerran oli hän kuitenki poikennut oikialta tieltänsä; joko pahasta esimerkistä, wainko wanhoilla päiwillään totutusta ahneudesta.
Eräs laiwa oli rantautunut Halkoniemen luotoihin, ja isäntä naapurinensa oli pelastamassa sen tawaroita. Siinä oli muuan pankko kauppatawaroita häwinnyt, ja naapurit hokiwat sen tulleen Halkoniemen talon taa. Asia seisattui kuitenki siihen sen enemmättä kysymyksettä. Waan Halkoniemen ja waimonsa kotirauha oli siitä päiwästä kadonnut, omantunnon waiwa näytti kalwawan puolisoita.
Poikansa, silloin noin 14-15 wuoden iällä, oli Turussa, isänsä sanoessa, kirjoituksen opissa. Ukko itse osasi kyllä wähän kirjoittaakki, waan pojastansa tahtoi hän oikiaa kirjoitusmiestä. Poika oli näin muotoin tietymätön kotitapauksista, ja jouluksi tultuaan kotiin kummastutti häntä suuresti wanhempiensa mielen muutos. Pyhän ilot näkyiwät pakenewan kotiwäen synkeitä kaswoja. Ehkä mitään aweksimatta, ei hän kuitenkaan woinut olla keksimättä isän sekä äitin rusettuwan jokaisen tuntemattoman tullessa tupaan: etenki näytti heitä hämmästyttäwän talon entisen ystäwän Nimismiehen tulo. Tämä oli ollut Halkoniemen isännän kaswin ja koulu kumppani, ja sen puolesta aina talossa rakastettu, ja pidetty parasna wierasna. Hänelle paistettin aina ja keitettin mitä parasta talon takana löytyi. Nyt oli toisin; emäntä piti joka kerran ensin isännän kanssa salaisia neuwoja, mitä muka rohettaisi pöytään panna, saattamatta jotain liikaa luuloa talon äkistä rikastumisesta. Se oli siis warma että Halkoniemen isäntä oli pannut taaksensa häwinneen tawarapankon. Sitä wasten käwi hän nyt aika ajoin kaupungissa, jossa toimensa warmaan onnistui hywästi, sillä muutamia aikoja kuluttua päättyiwät nämäki erinomaiset kaupunki matkat.