Talosta oli kuitenki kaikki ilo ja menestys aina poikessa. Uuras ja toimellinen isäntä oli nyt wähitellen ruwennut ryypiksimään, ollen toisinaan monet päiwät päissään; ennen tarinoilansa ja lauluillansa miestänsä ja kotijoukkoa ilauttanut emäntä oli tullut alakuloiseksi ja äänettömäksi. Ainoat laulunsa oliwat nyt katumuswirret. Niin oli kaksi wuotta muuttanut kotinsa pojalle ikäwäksi. Tämä heitti siis kohta sen, luwaten ruweta merimieheksi, ja läksi sitä warten jälleen Turkuun. Tultua 18 iälle oli kirjoittanut isällensä nyt kohta olewansa walmis lähtemään merelle muutamassa ulkomaalle purjehtiwassa laiwassa, ja pyysi isänsä täyttämään lupauksiansa niistä salaisista asioista, joita oli luwannut ilmoittaa hänelle ennen lähtemistänsä.
Waan ilmoitusten siaan tuli kotoa kiirehtiwä sana isän olewan kuoleman kielissä, ja tahtowan wiimeistä kertaa nähdä poikaansa. Ukko oli haltattu ja puoli kieletönnä. Poikkinaisista sanoista ja käsin näyttämisestä ymmärsi poika isällänsä olewan jotain katkeraa mielessänsä ja tunnossansa, jolla oli yhteyttä "omenakuopan kanssa rinteessä." Enempää ei saanut, kuoleman koprat wetiwät jo ukon jäseniä koukkuun, ja kätensä kylmeni pojan käteen. Ukon elämä oli sammunut waikeasti.
Poika koki nyt itkewältä äitiltänsä saada selitystä ukon wiimeiseen tunnustukseen, waan turhaan; äiti sanoi waan ukon horisneen mielettömänä. Mutta nuori Muuri wannoi isänsä kuolleelle ruumiille, järkähtämättä pysyä totuuden tiellä, ja wihata kaikkea petosta ja wääryyttä.
Kotinsa tuntui hänelle nyt kamakammalta kuin milloinkaan ennen, ja mielensä paloi sitä enemmän ulos. Onneksensa lupasi äiti hallita talon omin neuwoinensa ja auttaa wielä poikaansa ulos. Tämän päätös oli siis tehty; saatettua isänsä kunnialla maahan, jätti hän kotinsa, palaten Turkuun, josta lupasi mennä laiwaan. Jonku ajan kuluttua sai äiti kirjan, jossa kyyneleet silmissä luki poikansa jäähywäiset lähteissänsä merellä muutamassa laiwassa, joka oli purjehtiwa ensin Atlantin merellä ja sitten talweutuwa Etelä Amerikkaan.
Kuusi wuotta oli näin ollut poikessa, waeltaen ympäri maailman, nähnyt monta maata, monta kansaa ja monta ihmistä.
Waan jokapaikassa ikäwöi hän waan kotimaatansa ja sinne jääneitä ystäwiä ja tuttuja. Laiwa sattui nyt matkustamaan Pietarpuriin, waan oli matkallansa jättäwä matkajia sekä tawaroita Helsinkiin ja Turkuun. Muuri sai laiwan päälykseltä luwan pistäiä äitinsä luonna, josta kuuteen wuoteen ei ollut kuullut elikö wain jo oli kuollut.
Tämän kaiken kuultua on siis ymmärrettäwä miksi Muurin muoto niin mustettui, nähdessänsä entisen omenakuopan, joka juohdutti mieleensä niin surullisia muistoja. Tahtoi ensin kiirehtämiseen mennä sen siwuitse, waan nähtyä sen owen awoinna, ei woinut kuitenkaan olla lähestymättä sitä, ja katsahtamatta sen sisään. Waan miten tuo ei liene hämmästyttänyt miestä, kun silmänsä kohtasiwat kuopan puoli hämäräisellä suulla nais ihmisen muodon, joka, yhtä hämmästyneenä kuin hänki, kääntyi kuin naulattu järkätämätöinä katsomaan tuota odottamatonta wierasta. Mutta äänettömyys kesti waan silmän räpäyksen ajan, "Muuri", kiljasi nyt nainen, iloisella ehkä wielä wähän wapisewalla äänellänsä!
— "Maialeena"! — Untako näen, wainko oikein todella löydän sinut itsesi täällä? kiljasi Muuri, wielä enemmän kuin tyttö hämmästyen ja ikään kuin wielä epäilyksissään, kurotti molemmat kätensä kuoppaan, auttaakseen häntä ylös walkeuteen. Kiireissään kaatoi tyttö omenawakan lattiaan, ja yhdellä hypäyksellä oli hän yläällä.
— Todellakiko se olet sinä, Jaakko? — sillä lukia jo lie arwannut Muurin samaksi jonka jo tunnemme Jaakon nimellä — sinä siis et ole kuollut; kaikki oli siis waletta, ja minun suruni turha. Waan Muurillaki oli sata asiaa kysyttäwää, joita Maialeena ei ehtinyt yhtään wastata. Mutta sen waan ymmärsi, etei Maialeena ollut Anton eikä kenenkään waimona, ja tämä tieto oli hänelle niin kuin woita lämmille leiwälle. Ja kun Maialeena wiimenki muistutti täytywänsä kiirehtiä keittämään työwäelle aamiaista, niin auttoi myös Jaakko omenoin poimimista jälleen wakkaansa.
Talon onni.