Muuri, joka Maialeenalta ei muistanut mitään muuta, keksi wasta nyt, kulkewansa entiseen lapsuuden kotiinsa, josta asiasta taa Maialeena ei näyttänyt tietäwan mitään, enemmän kuin edellinenkään wielä äitinsä elosta. Puoli toiwoen ja puoli peläten kysyi Muuri ystäwältään tietoa paikan haltiasta.
— Talon muinasen perustajan leski, wastasi Maialeena, — on sen nykyinen haltia ja waikka naapurit sanoowat hänen jo miehensä eläissä olleen wälistä heikkopäisenäki, niin kuin wälistä sittemminki, on hän kuitenki pitänyt talon entisessä woimassa. Muuri kuunteli wait, ja Maialeena jatkoi puhettansa.
— Kun neljä wuotta sitte erinomaiset tapaukset ajoiwat minun hakemaan asuntoa täällä, sairasti hän paraillaan horkkaa, ja onneni satutti minun silloin tulemaan hänelle hoitajaksi onnettomassa tilassaan, ja kiitän nyt Jumalaa, että olen woinut olla hyödyllinen, ja tullut mummolle, niin kuin itse minulle sanoo, wälttämättömäksi. Wähitellen waan on hän ruwennut tulemaan entisiin woimiinsa.
— "Ja heikkopäisyytensä"? kysäsi Jaakko.
— Se on Jumalan awulla järkiään heittänyt mummon. Hän on nyt naapureiltansa ja ympärystöltänsä rakastettu emäntä, ja minua rakastaa hän kuin omaa lastansa ja kutsuu omaksi tyttäreksensä.
Mieheltä putosi kuin kiwi hartioilta, kuullessa tämän, ja iloissansa tuskin huohmasi enää tytön wiimeisiä sanojakaan.
Kaikki näytti hänelle olewan entisellään, ja kuitenki kaikki niin muuttuneena. Piha oli tasoitettu ja rehotti nuorella nurmella, piiritetty kukkiwilla tuomilla ja lehwakoilla koiwuilla ja pihlajilla. Pienonen tupa oli punattu, ja sen turwet katto wihoitti nurmena, koristettu rehottawilla keltakukilla. Jaakosta näytti nyt kaikki iloisemmalle ennistään.
Eteisen portaalla istui helakka tukkainen poika, noin 4 wuoden iällä. Kenenkään sanomatta kawahti hän seisalleen ja terwehti wierasta nyykistäen päätänsä, sitte hyppäsi iloisesti Maialeenalle wastaan, sopottaen: missä sinä wiiwyt niin kauwan, jotta mummo oli sinua wuotellut.
— "Missäs mummois on?"
— "Tuwassahan se istuu keträämässä", wastasi poika.