— "Juoksepas, poikaseni, sanomaan mummolle, jotta täällä on wieras herra joka tahtoisi wiipyä yren ajan meillä, ja jotta minä mänen panemaan omenat kiehumaan."
Jaakkoa kummastutti se wilkas lapsi, ja oli juuri kysymässä Maialeenalta jotain, waan tämä oli jo matkan päässä menemässä kotaan. Hänelle ei jäänyt muuta kuin mennä tupaan. Kaikki paikat oliwat wielä tutut, ja jokapaikassa ihastutti häntä puhtaus ja erinomainen jär'estys. Joka paikassa näytti hänelle hyödyllinen yhdistettynä kauniisen.
Yrkäleen ajan wielä, ja poika ja äiti syleiliwät toisiansa kaikella jälleen näkemisen hempeydellä.
* * * * *
— "Waan mistä äiti on saanut tuon pojan minun poisollessani?" kysyi Jaakko, päästyään ensimäisen terweyksen, ja nauraen katsoen iloista poikaa, joka oli saapuilla äitin ja pojan terwehtäen toisiansa.
— "Poika on Maialeenan. Molemmat, äiti sekä poika, owat minun rakkaimmat ystäwäni. Hän kutsuu minua mummoksensa, ja minä olen pitänytki häntä ikään kuin sinun poikanasi. Kaikista puhutuista kirjoistasi en ole saanut yhtä ainoaa, ja sentähden jo pidin sinun kuolleena. Ajattelin siis noin: Koskei minulla ole muutakaan läheisempää, niin periköön tuo poika kaikki omaisuuteni. Maialeena, tuo ankara nainen, joka on tuonut onnen talooni ja rauhan hengelleni, on sen kyllä ansainnut; poika näyttää tuoneen koko talon onnen. Waan sin'et wielä tunne Maialeenaa." —
Jaakon näkö oli yhtäkkiä mustettunut, ja järkkymättömin silmin katsoi hän ajatuksissaan suorasteen eteensä. Äitinsä wiimeiset sanat näyttiwät hänen herättäneen mietteistänsä.
— Äitiseni, sanoi hän, — minä tunnen hänen jo Turussa olostani asti; waan tuo lapsi, en saa wieläkään päähäni, sen olewan Maialeenan; ei, se on mahdotonta; Maialeenan se ei ole, ei woi olla.
Nyt juuri pistiin myös Maialeena owesta; hän oli kuullut Muurin wiimeiset sanat, ja riensi, iloa muhoilewalla muodolla, häntä wastaan, ja kätteli häntä tyytywäisyydellä sanoen:
— Tuhannesti kiitän sinua, Muuri, niistä sanoistasi, sinä olet pian ainoa, joka tunnet minun siksi kuin olen.