— Muuri? kysäsi äiti, katsoen poikansa ja Maialeenan silmiin; minun poikani nimi olis Muuri?
Jaakko oli Turussa muka ottanut tämän nimen, jota äiti ei nyt muistanut kuulleensa. Waan Maialeena ei wähemmän kummastellut löytäessänsä Jaakko Muurin emäntänsä pojaksi, josta niin usiasti oli puhellut Maialeenalle, ehkei tämä woinut aaweksiakkaan sitä ystäwäksensä iloisimmista, suruttomimmista ajoistansa.
Maialeenan laitettua aamiaista, tultiin wihdoin tarkempiin selitykiin. Jaakko sai nyt kuulla tärkeimmät temput Maialeenan elämästä; ainoaksi salaisuudeksi jäi waan lapsen äitin nimi, jota ei nyt, enemmän kuin ennenkään, tahtonut ilmoittaa.
— Elä sentähden niin julmasti tuomitse Anttoa, rukoili Maialeena, nähden Jaakon wihastuneen muodon. Hänen luulonsa kyllä katkeroitti sydämmessäni, — ja kuwasi minulle eteni mustaksi, toiwottomaksi, waan hän oli kuitenki wiaton; sillä hänen silmissään minä näytin wialliselle.
— Waikka niinki, niin se puollustaa häntä waan siksi hetkeksi, wastasi Muuri, — waan sitte — sitte — — turhaan koette minulle, äiti, puollustaa wiattomuuttansa! Hän ei koskaan rakastanut Maialeenaa — muutoin häntä niin ei olis jättänyt selityksettä, — perimäinen heittiö woipi hylätä waan omille luuloillensa sen tytön, jota kerran oikein on rakastanut, onnettomuutensa nojaan.
Ranskalaisesti eli waan romaaniluwuilla kaswatettu nainen olisi nyt sanonut: "jalo poikani," ajattelematta mitään; Muurin äiti sen siaan sanoi waan: "sinua on kelpo poika," mutta sydämmessänsä kiitti hän Jumalaa.
Waan Maialeena, wirkkoiko hän mitä? Ei; waan rintansa tykytti sanomatonta autuutta, löyttyä hengen omansa kaltaisen, joka ymmärsi häntä ja saneli omia ajatuksiansa. Suloinen sanomaton tunto, aawistus maailmallisen elämän korkeimmasta antimesta, nosti ilokyyneleet riemua paistawiin silmiinsä, hänen emännällisesti warustellessansa rakkaan wieraan ja sen illalla tulewien kumppanien wastaan ottajaisia.
Ilta puolla käweliwät Jaakko ja Maialeena katselemaan peltoja. Molemmat oliwat wähä puheiset, ikään kuin molemmat olisiwat tienneet puhelematta toisensa ajatukset. Wihdoin katkasi Jaakko tämän äänettömyywden, sanoen:
— Maialeena kulta, sano minulle suoraan, etkö sen koumin ole nähnyt Anttoa? Luulin sinun wielä jotain peittäneen puheessasi, wain erhetyinkö siinä?
— Mitä wastannen? kerran luulin häntä nähmeeni, waan silloin warmaan pettiwät silmäni.