— Taikka ei. Sano kaikki, pyysi Jaakko. Molemmat istuisiwat pientareelle, ja Maialeena sanoi:
— Oli wuotta ennen tänne tuloani; Peranderien mentyä Ruotsiin, ha'in uutta palwelusta; hywistä todistuksista, kuin arwannet, ei ollut puutosta. Waan parempiin paikkoihin lapseneni minua ei otettu, ja sitä heittää pois luontani, en hennoinnut. Wihdoinki wiimein sain kattoa päälleni ja suojaa wanhassa kankurissa, jonka waimo makasi halttauksissa; palkatta ja paljaasta ruuwastani sowittiin minun toimittamaan talon askareita. Oli se siewä pere; sain siinä tottua monellaisiin kankaihin. Asuiwat silloin wourahuoneissa, pihan puolla kartanoa; — katupuoliset huoneet oliwat wenäläisten upseerein haltussa. Kerran oli heillä paljon wieraita, ja huusiwat ja melusiwat, jotta kuului meille asti. Oli jo ilta; kankuri ja opinpoika söiwät, minä, lapsi sylissä, istuin uunin ääressä; silloin hyökäysi tuwan täydeltä nuoria miehiä, kaikki wenäläisessä tamineessa. Isäntä kawahti seisalleen ja meni kyntteli kädessä heille wastaan, kysyen wihaisesti, ketä etsiwät? — "Ei sunkaan sinua, äiä parka; waan nuorta kaunista tyttöäis saappa häntä tänne."
Nämä sanat, puhutut puhtaalla suomella, ja äänellä, joka pani sydänalani sykkämään kowemmasti, nostattiwat minun wasten tahtoani jaloilleni, nähdäkseni puhujaa; hänki oli tungeinnut lähemmäksi, ja tarttunut käteeni. Anton näkö ja muoto, waan juopuneen tilassa, ja wenäläisen sotamiehen tamineessa? Silmissäni mustettui, ja minä lankesin takaperin istuimelleni; pel'ästyneen lapsen huuto toimisti minut jälleen; silloin oliwat kaikki tiehensä. Waan isäntä ja opinpoika päättiwät ihan warmasti heidän jok'ainuan olleen wenäläisiä; seki joka oli tarttunut käteeni, oli muka haastanut ihan rentonaan wenättä. Mestari sano hänen heittäneen hywin rutosti käteni, ja sitte waikuttaneen toisiaki lähtemään tiehensä. Sen koumin sitä miestä en nähnyt, taisi seki olla waan paljas sattuma, joka minut petti.
— Sitä en usko, wastasi Jaakko, — käytöksensä todistaa sen olleen hänen, ja Antto oli jo ennenki warma kieliin, waikka äitinkielemme piti halpana. — Waan sinulle sen perästä?
— Kankurin waimo kuoli; hän jätti pajansa toiselle ja muutti kotipaikoillensa. Jäätyä taas maantielle, ha'in paikkaa maalla. Turhaan etsittyäni siellä ja täällä, tulin wiimein tänne ja löysin kodin itselleni ja lapselle.
— Toiwon myös ettet sitä koskaan tarwitse heittää, wastasi Jaakko. —
Waan olihan sinulla täti, Turussa? kuin et mennyt hänen luoksensa?
— Sen tein kerran, waan hän salpasi owensa minulle, joka olin häwäissyt sukunsa.
— Maialeena parka! olit Kyllä pulassa. Waan muistelen hänellä olleen tyttären, jota kerran näin, muistanen ei juuri paraimmassa seurassa.
— Hän oli silloin poikessa, wastasi Maialeena, katkaisten puhelemisen ja nosten seisalleen, ollen muka ajan palata kotiin.
Tiellä puheli wielä Jaakko retkistään, seikastaan Anton keralla, ja wiimeksi paostaan laiwaan, kenenkään tietämättä. Tästä selkeni miten Peranderissa luultiin hän kuolleeksi, jota wahwisti lisäksi Aurajoesta löytty ruumis, jota luultiin Jaakoksi.