Ilta tuli ja sen kanssa merimiehet noutamaan peränpitäjäänsä. Yhtenä syötyä iltaisen pihalla, seurasiwat kaikki rantaan, ja Jaakko, syleili wielä kerran äitillensä jäähywästiä, ojensi ystäwällisesti kätensä Maialeenalle, ja suuteli sen pojan punakoita poskia, kaikki lupauksellansa kohta tulla takaisin eli kirjoittaa.
Päiwät kuluiwat, kulu kuukaus ja toinen, kulu kultanen kesänen toiwossa ja odotuksessa; waan ei tullut Jaakkoa. Eräsnä syys päiwänä tuli muuan naapurin mies Halkoniemeen. Miehellä oli kirja Halkoniemen emännälle. Hän oli käynyt Turun markkinoilla, ja siellä tawannut Jaakkoa, joka oli wienyt hänen juomapaikkaan ja antanut hänelle kaksi lasia saksanwiinaa ja sitte jättänyt kirjan; sen pisti mies lakkariinsa, jossa se nyt oli maannut rauhassa parin wiikkoa, ennen kuin mekkoa tarwittiin uudelleen, ja unohdettu kirja löytyi lakkarista; se oli menneellä wiikolla, ja nyt sattui ukolle asiaa Halkoniemeen ja toi kirjan tullessansa.
Liekkö milloinkaan kirjaa awattu halukkaammasti kuin Halkoniemen emäntä nyt teki. Waan siitä ei olisi kuitenkaan tullut entistä wiisaammaksi, jos ei Maialeena olisi ollut sitä lukemaan.
Kirjan sisällys oli: että laiwa odotteli tuulta Turussa, sieltä purjehtiakseen Helsinkiin, jossa Jaakko toiwoi saawansa perämiehen siansa täytetyksi toiselta, päästäkseen niin muotoin muutamissa wiikoissa kotiinsa ja kotimaahansa elämään ja kuolemaan. Antosta oli kuullut sen todellaki olewan sotawäessä ja jo pääsneen upseeriksi. Maialeenalle ystäwälliset terweykset, jotka wiimeiset sanat Maialeena sanoi pian sopottamalla, ja aamuruskon karwan läwähtäen muutoin waalettuneille kaswoillensa. Mummo keksi sen ja nauroi, ja Waapian, tempasi kirjan tytön käsistä, huutaen: milloinka isä tulee, äiti, tuleekko se jo huomena? — Poika oli Muurin ollessa kotona, ruwennut muka sitä sanomaan isäksensä, ja puheli sitä nyt joka päiwä. Maialeena puristi pojan syliinsä, suuteli sitä ja sanoi: ”kohta, kohta tulee — isä!”
* * * * *
Syys oli tullut pimein, öinensä, sateineen ja myrskyineen. Olipahan Lokakuun kuutoinna iltana; Halkoniemen pieni pere istui palawan uunin ääressa. Ulkona lotisi rankka sade ja hirmuinen myrsky mereltä päin jyskytti ja rutisutti wanhan tuwan seiniä. Kamakka pelko kuwaisiin joukon kaswoissa, ja emäntä sekä Maialeena istuiwat äänettä; pienen pojan iloinen juoru oli pian ainoana äänen pitona tuwassa; siihen wastasi waan myrskyn huhina seinissä ja meren aaltojen tuulelta kannatettu pauhu, joka toisinaan kuului kowemmin toisinaan hiljemmin, toisinaan ikään kuin kanunin ammunta, ja toisinaan taas kuin ukkoisen jylinä. Wälistä kaikui kuin ihmisten ääniä, jotka luuli oleiwan hädässä; ja kerran hyppäsi jo emäntä ylös istuiltaan, sanoen: "kuulitko, käwi korwiini kuin huuto ja ampuminen."
— Siinä petytte, emäntä, wastasi Maialeena, pyyhästen silmäänsä; hän näki, myös mummon silmistä wähän wäliä wierähtäwän kirkkaita herneitä, waan peläten enemmän murhetuttawansa häntä sekä itsiänsä, peitti oman huolensa taiten ja koki waan lohdutella mummoa. — Se on waan aaltojen jyske, jonka kuulette, jatkoi Maialeena, huoaten sywästi.
Waan kohta kajahteli taas kaukaisia ääniä, wielä selwemmin kuin ennen, ja jokainen hyppäsi yhtäkkiä ylös.
— N'eiwät konsaan ole oikeita ääniä, sanoi emäntä, — Halkoniemen karit owat tälläisinä öinä jo ennenki murtaneet monta laiwaa, ja Jaakosta ei mitään tietoa.
Maialeena hämmästyi, hyppäsi owea kohti ja syöksiin pimiään sintsiin, waan tuskin oli saanut owen perästänsä puoli kiini, kuin puuskahti ihmistä wastaan, joka juuri astui ulkoa sintsiin. Maialeena parkasi säikäyksestä; waan wastaan tulia puristi hänet syliinsä kiljasten: Maialeena. — Jaakko, wastasi tämä, ja weti hänet owesta tupaan. Iloisella huudolla juoksiwat emäntä ja Waapian tulewille wastaan ja suruinen tupa muuttui silmänräpäyksessä paljaaksi iloksi, ja puut paukkuiwat uunissa ja lewittiwät nyt iloisen walonsa iloisille kaswoille, ja myrskyn winkuwat äänet kuuluiwat nyt iloisten remulle.