— Ei, äiti, ei niin ole Jumalan tahto! Hän on wanhurskas, hywä ja laupias; wielä on aika parantaa paha tekonne, wielä ei ole myöhänen jälleen antaa omistajalle eli perillisellensä omansa, ja Jumala on näkewä totisen katumuksenne ja minun rehellisen tahtoni.
Huomena olen Maialeenan keralla menewä tutkinaan omenakuoppaa, sillä jotain siellä löytyy tämän asian selwitykseksi.
— Miten sitä luulet, poikani?
— Muistellen isäwainaani wiimeisiä sanoja.
— Hän tahtoi sanoa tawarat olleen peitetyt sinne; waan sittemmin myötiin kaikki tyyni.
— Ja rahat? äiti, mihin pani hän ne? olikohan niitä paljonkaan?
— Siitä en tiedä tuontoisempaa. Kumpikaan emme woineet niistä puhella keskenämme; molemmat kaduimme ja surimme omin aikojamme.
— Olkoon jos, waan kuoppa on etsittäwä läpi; nyt menkäämme lewolle.
Waan mitä wirkat sinä, Maialeena, tähän kaikkeen?
— Että olimme liian onnelliset, Jaakko! wastasi Maialeena, — ja tarwitsimme jonku muistutuksen eläwämme wielä maassa. Minulle tämä ei ollut odottamaton, sillä kauwan jo olen aaweksinut anopin mielessä makaawan jotai raskasta, eikä warsin parainta. — Waan on toki hywä mieleni, että sinä olet wiaton kaikkeen; Jumalan awulla aikaa myöten wielä parannamme kaikki.
— Ensi työksi on hankittawa tieto omaisuuden perillisistä, sillä itse sillollinen omistaja kuoli jo minun Turussa ollessani. Muistelen, hänellä kun ei olleen renttumaisen pojan, eläneekkö nyt tai lie kuollut. Nousewalla wiikolla lähden kaupunkiin, enkä pala'u saamatta tietoa siitä.