— Ihan walmiit, ja walaistutki kuin talwinen lumi. Tule, sisko!
Lapset malttoiwat enää tuskin ottaa jättää jäähywäisiä mummolle, kuin läksiwät juoksemaan puolen wirstan päässä olewaan uudispaikkaan, ja mummo katsoi tyytywäisyydellä heidän perästänsä.
Uusikartano oli rakettu lähellä maantietä olewalle mykkylälle, josta oli ihana katsanto meren saaristoihin ja ympärillä olewiin seutuihin, korkia kiwijalka ja wiisi suurta ikkunaa kaunistiwat huoneen näön, joka ilastutti koko ympärillä olewan seutunsa. Huoneen ympärillä olewa tanner oli tasoitettu ja näytti aiheessa olewan muitaki laitoksia; maasta raiwatut kiwet olimat röyköissä ympärillä ja näyttiwät aiwotun kiwiaidaksi, tehtäwän kukaston ympärille.
Waapian tapasi isintimänsä pihalla puhelemassa lähellä olewan postipaikan emännän keralla. Tämä oli lähätetty muutamalta matkustawaiselta herrasmieheltä, joka oli wähänwointanen ja halusi muutaman päiwän wiipyä kylässä, eikä suostunut asumaan postituwan wieressä olewassa huoneessa, johon kuului miesten rähinä tuwasta. Tullessansa oli nähnyt uuden soman kartanon, ja toiwoi nyt siinä saawansa majaa.
Keskulteltua waimonensa, suostui Muuri, sanoen huoneet olewan parin tunnin perästä laitoksessaan. Sitte käänsiin Waapianiin päin ja käski sen pikaisesti juoksemaan äitinsä luo aittaan, ja kysymään kaikki mitä oli wanhalta sialta tuotawa tänne, sillaikaa kuin hän meni waljastamaan hewoista.
Taitawan emännän huolella ja Waapianin wirkkeydellä santiin pian kaikki wieraan tulolle laitokseensa. Waan tätä ei wielä kuulunut; Maialeenan aika antoi lähteä kotiin katsomaan siellä taloutta, waan Jaakko ja Waapian jäiwät uudispaikalle yöksi odottamaan wierasta.
Wähän ajan takaa tuliki tämä, ajaen tawallisissa postirattaissa. Ehkä ilma oli wielä lämmin oli hän turkissa, mutta punainen myssynsä kaulus ja sotamies joka istui ajajan wieressa, näyttiwät hanen sotalaiseksi.
Wähän työläästi laskeisiin hän rattaista, nyykäytti wähän ylpiästi päätänsä Muurille, käski Waapianin ottaa rattaista pienen wakkasen, ja sotamiehen matkalaukkunsa ja läksi niin hiljaan astumaan Waapianin perästä huoneesen.
Tultua sinne istuiksiin Hän paraillaan lämpiäwän uunin eteen, ja Waapianin tuodessa kynttilää, ästui wielä siinä, turkki päällä ja lakki päässä. Wasta nyt käänsi hän silmiänsä poikaa kohti ja tuntuwa muutos haiwaittiin silloin muuten kolkossa, tuskin mitään sanowassa muodossansa. Näytti ikään kuin olisi hän oudoksunut pojan erinomaista muotoa, jossa loisti wilkkaus ja kaikki siwistyksen awut.
— Oletko talon isännän poika? kysäsi Hän wiimein pojalta.