— Olen waan pojintimansa, wastasi Waapian.
— Pojintimansa? kertoi hän, tuntuwalla liikutuella katsoen pojan silmiin. — Ja nimesi?
— Waapian Alpertti.
— Talonpojan nimeksi totta outo, myrisi toinen; — waan lieneehän sulla sukunimeäki, jonkulaista?
— Ei tapaistakaan; sit' en wielä ole tarwinnut, sanoi poika puoli nauraen.
— Ja joka otti minua pihalla astaan oli isintimäsi? kysyi upseeri.
Waapian myötti.
— Hänet hae nyt tänne, jatkoi hän, kierrellen wiiksiänsä näppilöillään.
Poika meni ja sotalainen myrisi omin aikojansa, katsoen järkkymättömin silmin eteensä: ”Pojintima, on se wähän kummallista, ja näkönsä, täytyy sanomani, siinä on ihmeellinen weto wissiin — tuttawuuteeni — — —"
Muurin tulo keskuutti tämän yksinäisen puheen.