Nyt siis jo tunnemme Anton ulkopuolisesti. Pistäitkäämme hänen kammariinsa tunnustelemaan itseänsä.
"Magisteri", niin kuin kotiopettajat wielä nytkin tawallisesti kutsutaan, jos kohta olisiwat waan koulupojat — Magisteri Antto Green, oli ikään päättänyt iltaluettamisensa ja ehtinyt kammarissaan haudaita paksuun sawupilween raakkaasta piipustansa, kun eräs nuori tutentti, Anton ystäwiä, pistiin kammariin.
— Jaakko! terwetulemastasi, kiljasi Magisteri, hypäten tulwallen wastaan. Wiimenki näkyy sinuaki; hitoillako olet oleksinut koko lukuajan? Wain owatko suomalaiset houreesi tehneet sinun jo koko hulluksi?
— Houreet, sanot aina; — waan sano mitä hywäsi, tämän lukuajan olen kuunnellut ahkerasti Porthaanin julkisia lukuja. Ethän niitäki sanone houreiksi.
— Minulla ei ole ollut aikaa häntä kuunnella, waan muistanen oikein, hän on yksiä Suomihulluja.
— Olisit kuullut wiimo lukujansa Suomen historiasta, Suomalaisista, heidän erinomaisesti suloisesta laulustansa, joka muinosista kansan sankarajoista wielä elää Suomen itäisillä rajoilla, Karjalan saloissa. — Olisit kuullut niitä, — Antto!
— Oikein sanani totetuuwat; weliseni, nään mä, on yksi Porthanin Suomihulluja. Ketä se liikuttaa jos Karjalassa lauletaan tai luetaan, jos Porthani lukee Suomen eli Turkin historiaa; — minusta näyttää molemmat hyödyttäwän saman werran, enkä aiwo päätäni halaista kummallakaan. Waan näätsä, Jaakko, Antto Greeniki pitää suomalaisia lukuja jokapäiwä, — mutta paljon huwittawampia kuin Porthani kaikin oppilaisinensa.
— Sinä? sen uskosin. Warmaan olet tawannut jonku Uskelan neitsyen, joka on unohtanut deklineerata rakkautta suomeksi.
— Oikein leikitä. Tietänet opettawani Peranderin lapsia…
— Ja pitäwäni suomalaisia puheita sen sisäpiioille, tahtonet sanoa.