— Ihan todella, Jaakko! waan kesken puheen, — minusta näyttää kuin käwelisit entisellä tawallasi suomalainen runo taskussa, — niinhän?
— Tulen Porthaanilta, näyttämästä erästä uutta laulua.
— Joka sinulla on powellais, hahaha! Arwasinhan sen. Waan jos nyt tohtosin nähdä lauluais… minusta luulteni pitäisi tulla wielä toinen Porthaani… näytäthän?
— Mielelläni. Waan aikonet sitä puhemieheksesi, niin olet hukassa.
Tuossa on!
Huolettomasti ja muhoillen otti Antto taritun paperin, pani sen pöydälle sanoen:
— Täniltana aiwon koetella saanki sillä hywästi unta.
— Sitä nähden et taida runoja tarwita, sillä unen puutteessa et ole muutenkaan, nauroi Jaakko.
— Jumalan kiitos, tähän asti en. Waan, Jaakko! woipi muillaki olla pienet houreensa.
— Todellako? Eiwäthän oppilaisesi liene sinua pyörryttämässä? — warmaan kaiken ihanimmat kukkanyplykäiset puhkeemaisillaan, nuo pienet Peranderit.
— Todella. Waan tuskin uskonet kuin oikein leikitä sanon, minulla,
Antto Greenillä, on suomalainen kerjäläistyttö oppilaisena.