"Meidän muidenkin on täytynyt jättää omaisemme, eikä ole auttanut pyrkiä heitä lellittelemään", sanoi urhea päällikkö kolkosti.
Wedet kierahtiwat silloin urhoollisen soturin silmiin.
"Minulla on tässä likellä enemmän kuin omaisia. Minulla on morsian, jonka kanssa teimme ikuiset liitot juuri kun lähdin sotariweihin. Hänelle olisin wain käynyt sanomassa hywästit, sillä minä en aio paeta tämän etemmäksi. Paon häpeätahra on koko Suomen armeijan niskoilla. Koko Suomi katsoo meitä ylön ja naisetkin pilkaten kauhistuwat kunnottomuuttamme. Morsiameni on kerran jo warannut minua pelkurimaisuudesta, mutta minä woin ennen kuolla kuin kantaa tätä muiden pakottamaa pelkurin häpeää. Tottahan wihollinen on niin armollinen, että pelastaa minut kuolemalla tästä häpeän tuskasta, ja silloin on morsiameni kunnioittawa minua koko ikänsä pelkäämättömänä soturina. Antakaa anteeksi, herra majuri! mutta niin olen päättänyt, minä ja moni muu", puhui Heikki sortuneella äänellä.
Nyt oli wuoro majuri Hertzen'in silmiin kyyneleitä nousta.
"Urhoollinen Repo! (Se oli Heikin huutonimi). Sanotko niin? Se on ääni, joka minunkin sydämessäni on kauan hämäränä soinut, mutta nyt se selkeni ja kirkastui. Pako on häpeällinen työ, se on tosi. Jo aikoja olen hawainnut sinut urhoolliseksi mieheksi ja muutoin en olisikaan korottanut sinua aliupseeriksi, mutta en toki olisi sinussa luullut tuommoista teräkseltä kalskahtawaa tulta löytywän. Mene Jumalan nimeen morsiamesi luo, mutta muista parin tunnin päästä olla paikallasi", sanoi majuri liikutettuna.
Heikki kiitti, kumarsi ja lähti.
V.
Kuulan torppa oli Siikajoen kirkolta puoli penikuormaa etelään päin,
Pattijoen ja Siikajoen wälillä, eikä aiwan kaukana maantiestä.
Luwan saatuaan hankki Heikki heti itsellensä talonpoikaisen puwun, jonka hän puki ylleen sotamiehen pukineen sijaan. Sitten hän kiireesti, kaukaa haarratellen, samosi metsiä myöten tuohon torppaan, joka oli hänelle niin rakas. Sinne pääsikin hän onnellisesti, mutta mikä hämmästys käsitti hänet sinne tullessansa. Liisaa ei ollutkaan, rakastettu oli poissa, wenäläiset oliwat hänet juuri wähää ennen Heikin tuloa wieneet wangittuna pois. Liisan äiti oli wain puolipyörtyneenä autioksi paljastetussa mökissä; hän ei woinut muuta tehdä kuin wäännellä käsiänsä ja huutaa: "woi minun lastani, woi minun lastani! woi niitä jumalattomia wihollisia".
Heikki ei neuwotellut kauaa. Oitis sieppasi hän wanhan Kuulan waatteuksen, housut, takin ja karwalakki=reuhkan; ne solmisi hän nyyttiin. Sitten lähti hän iskemään wihollisen jälkiä.