Samassa tuli joku mies, joka oli Mikkoa hakemassa, sillä hänellä oli jotain tärkeää asiaa. Tullut kysyi heti, missä kaiwattu olisi. Mikko, häweten tilaansa, iloitsi kuitenkin siitä, kun oli hywäin ystäwäin parissa, jotka warmaan peittäwät hänen heikkoutensa. Mutta siihen sijaan että he sen olisiwat tehneet, astui eräs towereista sen sängyn tykö, jossa Mikko peitettynä makasi, siwalsi peitteen pois päältä ja sanoi: "tules nyt katsomaan: Tuossa se nyt on teidän siisti ja teille niin wälttämätön Perälänne!" Yleinen naurun hohotus palkitsi tuon sukkeluuden ja osoitti samassa, että sen kaikki hywäksyiwät.
Mies, joka oli tullut asialle, waaleni ja lähti kauhistuen pois.
Nyt käsitti wiimein Mikko täydessä walossa, minkälaisia ystäwiä nuot juoma=towerit oliwat, joihin hän oli niin ison luottamuksen pannut. Nyt huomasi hän, että heillä oli ilo hänen lankeemisestaan ja wielä suurempi ilo siitä, kun saiwat muille ihmisille sen ilmoittaa. He eiwät näkyneet pitäwän mitään lukua omasta kurjuudestaan, olipa se millainen tahansa, mutta lähimmäisensä lankeemuksesta he iloitsiwat. He oliwat itse kymmeniä kertoja olleet samassa tilassa, jossa Mikko nyt oli, eiwätkä nytkään kaukana olleet siitä. Mikko oli semmoisissa tilaisuuksissa aina kokenut peittää heidän lankeemuksiansa ja kääntää kaikki asiat parhain päin; nyt olisi ollut heidän wuoronsa, mutta he eiwät palkinneet sitä ystäwyyttä ystäwyydellä.
Kohmelon ja kauhean omantunnon tuskan tähden selweni Mikko pian ja isän nuhde=kirje selkeni nyt aiwan toisen kaltaiseksi, kuin hän ennen oli sen käsittänyt. Nyt ei se tuntunut ylönkatsottawalta ja tarpeettomalta parjaukselta, waan lapsensa perikatoa huolehtiwalta, rakkaalta ja waroittawalta wanhemman neuwolta. Mikko nyt rupesi oiwaltamaan, mitä wanhempansa oliwat saaneet hänen tähtensä kärsiä. Tunto tuota ja tunto noiden ainoain luultujen ystäwien epärehellisyydestä laatiwat nyt hänen sieluunsa semmoisen tuskan, jommoista ei hän siihen asti ollut wielä ennen koskaan tuntenut. Hän nousi ylös ja niin siiwotonna kuin olikin kohmelonsa tähden, lähti hän kumminkin käydä horjumaan kotiansa.
Aina ei ollut nukkunut koko yönä, sillä hän oli lewottomana odottanut miehensä kotiintuloa. Hän tuli wastaan surullisen hiljaisena, riisui siiwottomat Mikon waatteet pois kuten ennenkin ja toimitti hänet maata. Mutta sisällisen tuskan tähden ei Mikolle tullut unta ja kyynel silmissä tunnusti hän nyt waimollensa, että hän oli wäärällä tiellä. Se oli ensimäinen tunnustus hänen elämässään.—Aina ei ollut koskaan ennen semmoista kuullut hänen suustansa; hän hyrähti itkemään, mutta nuot kyyneleet eiwät olleet sortuneen elämän, waan lujan toiwon kyyneleitä. Ne nousiwat sydämestä, joka oli niin monen ja pitkän synkeyden perästä saanut kipinän waloa tuntea. Mikko lupasi parantaa pahat tapansa, ja hänellä olikin todellinen tahto niin tehdä; mutta monta kowaa sai Aina wielä kokea, sillä ennen pitkää ilmestyi noille hywille aikomisille arwaamattomia esteitä.
Mikko rupesi nyt wälttämään juoma=seuroja ja juomista niin paljon kuin suinkin waan oli mahdollista. Mutta pian hawaitsi hän, että turmelus olikin jo juurtunut niin sywäksi ettei hän woinutkaan sitä wastaan seisoa. Hän kyllä wältti useat kiusaukset, mutta uusissa muodoissa ja uusilla woimilla ryntäsiwät ne niin rajusti ja yhä uudistetuilla hyökkäyksillä hänen kimppuunsa, että hän ehtimiseen horjahteli. Hän katui, itki, huokasi ja—kuitenkin horjui!—Surulla huomasi hän nyt, kuinka suuren wallan turmelus oli jo saanut, ja että hänen tilansa oli nyt tullut juuri semmoiseksi kuin isä oli kirjeessään aawistanut—Mikko oli kadottanut—tahdon woiman.—
Hän huomasi nyt selwästi, ettei woisi woittaa kiusaustaan ollessaan nykyisellä asemallaan, jossa kymmeniä kiusauksia oli joka aika tarjona. Sentähden sattui hänen mieleensä ajatus, että hän luopuisi wirastaan ja pyytäisi isän ottamaan heidät takaisin tuohon kowaan entiseen kotiin.
* * * * *
Kowin surullinen aika oli sillä wälin ollut Perälässä. Katkerasti Juho ja hänen waimonsa itkiwät nyt langennutta ja kadotettua poikaansa, mutta Mikko wielä silloin ajatteli omaa korkeaa siwistystänsä ja wanhempainsa siwistymättömyyttä, jotka muka joutawia suriwat.
Ensin mietti Juho kirjoittaa uudestansa pojallensa, aikoen kirjeessään kumota Mikon wäärät mielipiteet, mutta eipä hän siihen kyennytkään. Toiwoton suru ja tuo poikansa lähettämä ylpeä ja kopea kirje, oliwat surewan isän aiwan lannistaneet; hän tuntui mielestänsä nyt niin pieneltä, halwalta, mitättömältä ja tuhmalta, ettei hän wanhemman oikeudellakaan tohtinut siihen ryhtyä.