64 Tahon woima.
Murheellisella ja raskaalla mielellä ryhtyi Juho taas kowaan työhönsä, waimonsa ja kotona olewien wanhempain lastensa kanssa. Mykkänä kantoi ja kärsi hän elämän tuomaa kuormaa, ja jonkun ajan takaa rupesi ilmestymään walkeita hiwuksia hänen muutoin niin mustaan tukkaansa. Ei hän nyt enään jaksanut koskaan puhua, eikä kuulla puhuttawan Mikostansa, sillä ne mieleen=johdatukset käwiwät pistoina haawoitettuun isän sydämeen. Aina kun sattui puhe tulemaan tuosta surullisesta asiasta, läksi Juho äänetönnä pois saapuwilta, ja mennessään kuultiin hänen silloin raskaasti huokaawan. Mikko heitti kokonaan pois kirjoittelemisen wanhemmilleen, sillä siihen sijaan kuin hänen olisi pitänyt parantua, paatui ja närkästyi hän isänsä lähettämästä, hänen parasta etuaan huolehtiwasta kirjeestä! Terweisten tuojat myös harweniwat, sillä kyläläiset eiwät enään käyneetkään Mikon tykönä kaupunki=matkoillansa. Milloin heitä wielä käwi, eipä Perälän Juhon tarwinnutkaan enää kysyä, mitä sinne kuului, liiaksikin tarkkaanhan hän jo itse tiesi, mitä Mikon kotiin kuului.
Onnettomain wanhempien surua lisäsi paljon suru, joka nyt Ainankin wanhassa kodissa wallitsi. Waikk'eiwät Wirtalan wanhukset koskaan moittineet Perälän Juhoa eikä hänen waimoansa siitä, että Aina oli Mikon tähden semmoiseen tilaan tullut, niin teki se heidän sydämellensä kowin kipeää, kun he kumminkin tiesiwät heidän poikansa olewan syypään Ainankin onnettomuuteen.
Tuossa surussa ja murheessa pysyi Mikon äiti, Leena, nytkin wahwimpana; hän ei wäsynyt eikä lakannut toiwomasta, sillä hän oli—äiti. "Se poika=raukka on tullut pahoissa seuroissa wietellyksi ja turmelluksi; kyllä hän wielä siitä toipuu ja parantaa elämänsä! tai Jumala toki henno antaa niin paljon kyyneliä hukkaan wuotaa, kuin me olemme hänen tähtensä wuodattaneet; wiimein toki tulee apu!" Tätä ja muuta semmoista puhui Leena, kun hän sai pahoja uutisia.
Noin kolme wuotta oli kulunut siitä, kun Mikko kirjoitti tuon mokoman wastauksensa isälleen. Tuotiinpa silloin eräänä päiwänä Perälän Juholle postista kirje, jonka hän heti tunti poikansa käsi=alaksi. Juho sen nähtyään wawahti. Mitä kirjoittaa Mikko nyt? Onko hän kääntynyt jo parempaan päin, onko hän jo hawainnut waarallisen ja hirweän tilansa wai onko hän yhtä paatuneessa mielessä, yhtä sokeana ja yhtä wiheliäisessä tilassa kuin ennenkin? oliwat kysymyksiä, jotka sähkön nopeudella kulkiwat Juhon sydämessä. Hän ei woinut yksin kantaa sitä kuormaa, että olisi itsekseen lukenut kirjeen, mutta hän nouti waimonsa, jonka kanssa he sulkeusiwat kahden kammariin. Wapisewin käsin awasi Judo sinetin ja alkoi lukea kirjettä, jonka sisältö oli seuraawa:
"Rakkaat wanhempani! Häpeästä ja tuskasta punehtuneena täytyy minun ruweta Teille kirjoittamaan. Monta kertaa olen jo yrittänyt sitä tekemään, mutta kuitenkaan en ole woinut; nyt kuitenkin täytyy minun woida, sillä omaatuntoani pakottaa ja polttaa kowin. Teillä on paha, huono, kehno, langennut, kiittämätön, turmeltunut ja wiheliäinen poika, jos minä pojan nimeä ensinkään Teiltä ansaitsen. Woi! minä olen auttamattomasti hukassa! Olen jo jonkun ajan koettanut seisoa turmelustani wastaan, mutta se on ollut kaikki turhaa, sillä synnin himo on tullut minussa jo niin wäkewäksi, ett'en woi sitä enään woittaa. Tahto minulla olisi siihen wäkewä, mutta ei ole woimaa sitä täyttää. Nyt kyllä jo tunnen kauhistuksella, mihin waaraan olen itseni syöstänyt; mutta woi—nyt on jo kaikki myöhästä, se tieto lisää waan ehtimiseen tulta polttawaan omaantuntoon.—Minä ylönkatsoin Teidän rakkaudesta ja wanhemman huolehtiwasta sydämestä lähteneet neuwonne ja waroituksenne, jotka kolme wuotta takaperin kirjeessä minulle lähetitte, mutta minä olin mielestäni oikeassa, niin suuri oli silloin sokeuteni! Jospa silloin olisin ottanut rakkaista neuwoistanne waarin, jospa silloin olisin totellut niitä, jospa olisin aikanaan ottanut waariin waimoni alinomaiset ja oikeutetut ahkeroimiset parannuksekseni, niin olisi nyt asiani paremmasti kuin owat, mutta ei, siihen olin liian oppinut ja korskea; nyt kyllä näen ja tunnen että olin wäärässä, mutta woi! nyt se on myöhäistä!—Minä olen jo puristanut Teidän, niinkuin waimonikin sydämen kuiwaksi kyyneleistä! Itselläni olisi wielä kyyneleitä, mutta ne owat woimattomat, niiltä puuttuu—tahdon woima. Kaikki on mennyt, kaikki on hukassa! Mennyt on miehen arwo ja kunnia, mennyt on waimoni ilo ja terweys, menetetty on wanhempien ilo ja toiwo ja murhe ja kyyneleet owat saatetut sijaan. Menetetyt owat ystäwät ja kaikki kunnialliset ihmiset, mutta polttawa omatuntoni ja wallallaan olewa turmelukseni, ne waan pysywät; niitä en ole menettänyt.—Minä rukoilen Teitä, antakaa minulle kaikki anteeksi! se on ainoa toiwoni ja lohdutukseni tässä wiheliäisyydessä.—Kowa ja suuri on lankeemukseni, mutta kowa on myös katumukseni ja häpeäni. Kirjeenne, johon niin tylysti wastasin, ei ole kuitenkaan woinut koskaan mielestäni haihtua. Keskelläkin elämän pauhinaa ja tuoksinaa, turmelukseni parhaassa menossakin, soiwat aina waan Teidän waroittawat ja huolehtiwat sananne sydämessäni. Minä koetin sokeudessani niitä tukeuttaa ja sainkin ne tawasta waikenemaan, mutta uudella woimalla, uutena waroittawana sanana heräsiwät ne aina uudestansa sielussani, ja tuo uudistus tuli aina tiheämmin, ja wiimein ne saiwat minun seisahtumaan turmeluksen juoksussani ja tässä minä nyt seison kiinni saatuna, mutta woimatonna karistamaan päältäni niitä kahleita, joihin turmelus on minun kietonut!
Woi, rakkaat wanhempani! Ei ole minulla enää kuin yksi toiwonsäde jälellä. Kehtaanko, uskallanko, tohdinko sen Teille ilmoittaa? Täällä on niin paljon wiettelijöitä, täällä on niin paljon tilaisuuksia, minä en jaksa niitä wälttää ja wastaan seisoa, sillä himoni on tahtoani wäkewämpi, ja minä aina lankeen. Woi rakas isä ja äiti! Antakaa anteeksi kiittämättömän, kehnon poikanne rikokset! Unhottakaa kaikki hänen pahuutensa ja häwyttömyytensä! Unhottakaa kaikki ne tuskat ja kärsimiset, joita olette hänen tähtensä saaneet, ja——ottakaa langennut, rikoksellinen, kurja ja wiheliäinen poikanne wielä kotianne takaisi! Älkää Jumalan tähden kieltäkö minulta sitä, sillä se on ainoa pelastukseni.—Tätä pyytää, toiwoo ja rukoilee nyt jo turmeluksensa kauhistuksella tuntewa, mutta woimaton ja onneton poikanne.— Mikko".
Juhon lukiessa tätä kirjettä, juoksiwat hänen silmistänsä kyyneleet wirtana ja hänen koko ruumiinsa wapisi niin kowin, ett'ei kirje ollut kädessä pysyä. Leena myös itki, mutta hänen kyyneleensä oliwat sekaisin surun ja ilon kyyneleitä; hän suri poikansa onnetonta ja langennutta elämää, mutta samassa tunti hän sydämessään sanomattoman ilon, kun Mikko nyt katkerasti katui pahuuttansa.
"Woi, hywä Jumala! Luepas wielä uudestaan se paikka! Woi kuinka minun on nyt surullinen ja kuitenkin samassa hywä olla!—se, se kohta, lue se uudestaan—niin, niin! Mikko katuu nyt—kuulitko, isä!? Mikko tulee nyt warmaan paremmaksi ihmiseksi—Jumala on kuullut rukouksemme—woi, woi! —Mikko paranee nyt!" saneli hätäillen tuo poikansa tähden paljon kärsinyt äiti.
Saatuansa kirjeen luetuksi, istui Juho äänetönnä, kyynelsilmissä, silloinkin kun hänen waimonsa ikään kuin houriossa jo niin wilkkaasti tunsi sydämessään Mikon paremman elämän tulewaisuutta.