"Eihän sinun sowi, isä, olla nyt noin mykkänä ja surullisena. Mikkohan nyt paranee, Mikko lakkaa juomasta, ja hän taas tulee kelpo=ihmiseksi, ja meille tulee taas niin hywä ja helppo elämä, kun tiedämme että poikamme on kunnon mies", koki Leena lohdutella, ja samassa hän piti Juhon kädestä kiinni ja katsoi surewaa miestänsä niin lempeästi silmiin.
"Woi, kuinka mielelläni minä unhottaisin suruni ja olisin iloinen, kun waan woisin. Uudet tiedot ja uudet tuskat lisääwät waan uutta tulta jo paljon kärsineesen sydämeeni. Sen kyllä uskon, että Mikko nyt katuu katkerasti; mutta surukseni huomaan, että ennustukseni on käynyt toteen. Mikko on nyt jo—himojensa orja! Tahto hänellä nyt kyllä olisi seisoa turmelusta wastaan, mutta ei ole woimaa sitä täyttää, ja woimaton tahto ei paranna ihmistä—Jumalani! Hänellä ei ole enää tahdon woimaa!" sanoi Juho epätoiwossaan.
"Woi älä sano niin, isä! Älä heitä wielä toiwoasi, kaikki wielä woipi muuttua hywäksi.—Me emme saa waipua epätoiwoon, emme saa heittää Mikkoakaan tuohon kauheaan epäilykseen. Meidän pitää kokea lohduttaa, auttaa ja tukea häntä niin paljon kuin waan woimme, sillä muutoin hän saattaa nääntyä pian. Kenties hän saakin awustamme tahdon woimaa— Meidän pitää suostua hänen pyyntöönsä—meidän pitää ottaa Mikko waimonsa kanssa kotiimme!" tuumaili ja pyyteli Leena.
"Kuinka se käwisi laatuun, sillä he owat tottuneet hempeään herras=elämään, ja semmoista ei ole waraa meillä heille antaa. Kowaa työntekoa waatii jylhä korpi, jos mieli siitä on saada niukan elatuksensa", sanoi Juho siihen.
"Osasihan Mikko kyllä tehdä työtä ennen kotoa lähtöänsä, saattaisihan hän wieläkin siihen tottua. Woi, woi!—olispa niin hywä, kun Mikko olisi kotona ja tekisi työtä, eikä ryyppäisi.—Silloinhan sinunkin, isä, olisi niin hywä kun sinulla olisi niin uljas työ=kumppani!" kehoitti Leena miestänsä.
"Sinulla on hywä toiwo ja uskallus, mutta minä epäilen yrityksen onnistumista; sillä työn tekeminen unhotetaan paljon pikemmin kuin opitaan. Ennenkuin siihen yritykseen ryhdymme, aion koettaa jotakin muuta keinoa".
"Mitä?"
"Minä koetan wielä kirjoittaa Mikolle ja ohjata häntä; kukaties hän woipi pysyä wirassaan ja siinäkin ollen luopua pois helma=synnistänsä! Se olisi hänelle ja meille paljoa parempi ehto".
"Tee niin, isä kulta, tee niin! Kenties, kenties—eipä tiedä, kuinka käypi; saattaisipa niinkin käydä; hywä on niinkinpäin. Pää=asia on waan se, että meidän pitää pelastaa poikamme perikadosta mistä hinnasta hywänsä. Mutta sinä et saa, isä, wiiwytellä yhtään, waan kirjoita heti, ett'ei se raukka nääntyisi!" sanoi toiwowa ja huolehtiwa äiti. "Ja lupaatkos lukea minulle sen kirjeesi, sittenkun sen olet walmiiksi saanut?" lisäsi hän wielä hetken äänettömyyden perästä.—
Juho lupasi sen ja ryhtyi heti kirjoittamaan wastausta, jossa hän kehoitti poikaansa hartaasti Jumalalta apua rukoillen taistelemaan turmelusta wastaan, jättämättä sitä paikkaa ja wirkaa, jossa hän oli; sillä se oli Juhon mielestä kuitenkin parempi kuin palata tottumattomaan, ahtaasen elämään köyhässä wanhassa kodissa. Lopuksi pyysi hän wielä lempeästi, että Mikko taas tiheämmin kirjoittaisi wanhemmillensa, tehden tarkkaa tiliä parannus=yrityksensä onnistumisesta.