Juhon lukiessa tätä kirjettä, jossa isän ankaruus oli isän lempeyden kanssa yhdistetty, kuunteli Leena koko ajan suurella hartaudella. Sitte hän nousi äkkiä ylös, tuli Juhon luo ja otti häntä kädestä kiinni, katsoi häntä niin lempeästi ja luottawaisesti silmiin ja sanoi hänelle: "woi, kun sinä, isä, olet wiisas; mutta eikö tuo sinun kirjeesi ole liian kowa? Entäs jos se waan pahentaisi Mikon? Eikö käwisi laatuun sitä wähän liewennellä, minä olen niin suuressa pelossa".
"En ole kirjoittanut muuta kuin totuutta, ja awonainen, hereillä olewa omatunto ei pahene totuudesta", wastasi hänelle Juho.
"Sinä tuon paremmin tietänet kuin minä; minä olen niin typerä käsittämään semmoisia asioita. Mutta sen minä waan soisin, että Mikko wielä tulisi hywäksi. Tee sinä, isä, niinkuin tahdot, lähetä tuo kirje tuommoisenaan!" sanoi taas siihen Leena.
Kauwan aikaa ei nyt tarwinnutkaan odottaa wastausta, sillä jo ensimmäisessä postissa tuli taas Mikolta kirje Perälään. Hän ei ollutkaan, niinkuin äiti pelkäsi, suuttunut isän ankarista sanoista, waan tunnusti nöyrästi wikansa ja lupasi wanhempainsa neuwon mukaan koettaa taistella turmelusta wastaan, paikaltaan luopumatta, waikka kyllä uudestaan ilmoitti, että se olisi ollut helpompi, jos olisi saanut tulla takaisin wanhaan kotiinsa.
"Nythän on warma asia, että Mikko paranee ja tulee jälleen kelpo ihmiseksi. Woi, kuulitko sinä, isä, mitenkä hän kirjoitti?—Wiisaspa se on, näemmä, Mikkokin, jos sinäkin, isä. Woi, woi kuinka mieleni on nyt hywä, ja meille tulee nyt niin hupainen ja murheeton elämä", alotti Leena puhumaan kirjeen lukemisen loputtua.
"En minä asiaa wielä niin warmana pidä, sillä synti on ihmiseen näppärämpi tarttumaan kuin luopumaan, ja aiwan eri=asia on jotain luwata kuin täyttää", sanoi Juho epäilewästi, mutta kumminkin oli hänenkin mielensä rauhallisempi nyt kuin Mikon wiime kirjettä lukeissaan, jonka osoitti se seikka, ettei hänen ruumiinsa niin wapisnut, eikä silmissään näkynyt kyyneleitä. Hänenkin sydämeensä oli singahtanut toiwon säde epäilyksen läwitse, ja se säde oli jo waikuttanut tuon lewollisuuden, jota hän ei ollut moneen aikaan saanut nauttia surunsa tähden.
Näin heränneet uudet toiwot wahwisti wielä Ainalta tullut kirje, jossa hän suurella ilolla puhui miehensä perinjuurisesta kääntymyksestä. "Mikko on nyt par'aikaa kaupunki=retkellä", lopetti hän. "Hän lähti sinne tänä aamuna ja wahwa uskoni on, että hän tulee sieltä selwänä miehenä. Woi kuinka hywä! Toiwokaamme joukonmiehissä, että Jumala antaisi hänelle woimia pysymään hywässä aikomuksessansa! Olkaa tuhatkertaa kiitetyt ja terweytetyt—Miniältänne".
"Enkö minä sitä sanonut, isä", wirkkoi Leena Ainan kirjeen kuultuansa.
"Jos hänen parannuksensa nojautuu oikeaan perustukseen niin hän paranee, mutta muutoin ei. Toiwokaamme waan, että hän on käsittänyt oikean pohjan parannukseensa, jonka nojalla hän woisi hyljätä wahingollisen ja kadottawan paheensa!" sanoi Juho.
Jonkun ajan kuluttua tuliwat Mikko ja Aina käymään Perälässä. Ei ikänä liene wieraita sen sydämellisemmin wastaan=otettu. Kauwan syleiliwät tulijat ja talon wanhukset toisiansa, ja Mikon nuorimmat sisarukset kieppuiwat kilwan Mikon ja Ainan liepeissä, osoittaen iloansa miten parhaiten taisiwat. Mikolla ja Ainalla oli tuliaisia, jaella lapsille, kunkin sisaruksen ijän mukaisia kaluja ja makeisia, joista pienokaiset suuresti iloitsiwat. Mikon kaswoista pian huomattiin, että joku häpeä pimensi ja warjosti hänen ennen niin kirkkaita ja wiattomia kaswojansa, mutta Aina oli niin hilpeän, iloisen ja toiwowan näköinen, waikka entistä laihempi. Wiikon päiwät wiipyiwät he Perälässä, mutta muualla kylässä kuin Wirtalassa eiwät he kuitenkaan wielä tahtoneet tällä kertaa käydä.