Usein sen wiikon ajalla oli wäliin Juho, wäliin Leena Mikon kanssa kahdenkesken. Kyynelsilmissä puhuiwat wanhukset aina silloin Mikolle ihmisen welwollisuuksista ja waroittiwat häntä siitä surkeasta turmeluksesta, johon hän oli antanut itsensä maailman pahennuksien wietellä. He kokiwat oikeen liikuttawasti kuwata hänelle sitä suurta sydämen kipua, murhetta ja tuskaa, jonka hän oli heidän päällensä saattanut, ja sitä harmia ja sääliä, jonka hänen lankeemuksensa oli kaikissa kunnollisissa ihmisissä herättänyt. Erittäinkin Juho oli ahkera tuossa toimessa, sillä hänen järkewä mielikuwituksensa katsoi wieläkin jollakin epäilyksellä tulewaisuuteen, jos kohtakin nykyiset suhteet antoiwat parempia toiweita. Mikko ei koettanutkaan ollenkaan puolustaa itseänsä, waan häpeällä ja wesissäsilmin tunnusti hän rikoksensa ja lupasi lujasti sotia pahaa wastaan; ja tuo katumus ja parannuksen aikomus—ne antoiwat niin paljon toiwoa wanhempien sydämiin.
Aina oli koko wiikon iloinen kuin lapsi, ja näyttipä siltä, kuin hänelle olisi alkanut aiwan toinen ja toiworikkaampi elämä. Hänenkin kanssaan puheliwat wanhukset kahdenkesken ja neuwoiwat häntä kaikin tawoin sowittamaan elämänsä niin, että se tulisi Mikon pelastukseksi. Juho pyysi miniänsä eteenkinpäin jatkamaan kirjeenwaihtoansa, niin usein kuin waan taitaisi.
Piampa oli se wiikko kulunut loppuun, ja Mikon ja Ainan lähdön aika lähestyi. Kaikki hyöriwät iloisina matkan puuhassa. Lapset pyöriwät ja hyppiwät iloisina jokaisen ympärillä, halailiwat wuoroon Mikkoa, wuoroon Ainaa, jotka nyt oliwat juuri lähtemäisillään. Nyt matkustajat ottiwat kaikilta jäähywäiset ja pian oliwat he nousneet ajoneuwoihinsa, ja niin he lähtiwät toisen kerran Perälästä. Koko talonwäki näytti olewan hywällä mielellä; Juho yksin waan ei näyttänyt nytkään jaksawan olla oikein iloinen. Niinkuin nuoren pariskunnan ensimmäiselläkin lähdöllä, jäi Juho nytkin seisomaan yksin kujalle, jota hän kauwan katsoi synkästi heidän jälkeensä sittenkin wielä, kun he jo aikoja oliwat näkymättömiin kadonneet.
Kului taas joku aika—niin tuli taas Perälään tietoja Mikosta.
"Rakkaat wanhempani!" kirjoitti Aina, "tänne ei kuulu juuri mitään erinomaisen pahaa, Mikko waan taas yhden kerran joutui entiseen wikaansa! Kumminkin oli se ensimäinen kerta, sittenkuin hän rupesi katumaan kauheaa elämäänsä. Minun toiwoni on, että hän siitä jälleen toipuu, sillä hän tuli siihen hirweästi wietellyksi, ja hän katuu sitä katkerasti. Waikka näin järjellisesti koetan asiasta ajatella ja tulewaisuuttamme hywäksi ja onnelliseksi toiwoa, on kuitenkin kauhea pelko wäliin minun saawuttanut, niin että joka luunsolmuni wapisee. Joskos hän rupeaisi—woi, herra Jumala!—kauhea on ajatellakaan—jos hän rupeaisi taas uudestansa—juomaan, jos ei hän woisikaan seisoa helmasyntiänsä wastaan—silloin olisimme hukassa.—Kuitenkaan en luulisi teillä olewan syytä kowin pahaksenne panna, sillä nämät owat waan minun paljaita mielikuwituksiani, joiden en ensinkään soisi toteuntuwan ja jotka saisiwat yhtä nopeasti tyhjäksi rauweta, kuin ne owat mielessäni syntyneetkin. Kaikki tuo pelkoni saattaisikin olla yhtä tyhjän kanssa. Toiwokaamme että tuo oli waan myrskyn jälkipuuska,— toiwokaamme niin, niin meidän on kaikkien helpompi olla! Olkaa terweytetty puoleksi toiwowalta ja puoleksi pelkääwältä Miniältänne".
Kirjeen luettua jäi Juho mykäksi ja surullisen näköiseksi.
"Mitä sinä nyt, isä, ajattelet?" kysyi häneltä Leena wihdoin.
"Merrassa on reikä", sanoi Juho alakuloisesti ja tirkisteli eteensä yhtä suoraan.
"Saattaisihan tuo olla waan sattumus, sillä wanha synti lähtee ihmisestä hitaasti", lohdutteli häntä Leena.
"Jospa se niin olisi, jospa se olisi ollut wiimeinen kerta!" sanoi Juho synkästi ja huokasi sywään.