Leena ei hennonut enempää häiritä hänen umpimielisyyttään.
Juho kirjoitti paikalla pojallensa seuraawan kirjeen:
"Muistossani aina pysywä poikani! Warmasta lähteestä olen kuullut, että jo taas olet langennut—näin pian ja niin hartaan katumuksen, omantunnon waiwain ja niin hywäin lupausten jälkeen! Oliko se joku heikkous, wai wapatahtoinen synnin palwelus? Oliko kiusaus niin wäkewä ja wiettelys niin woimallinen, ett'et woinut niitä wastustaa, wai teitkö sen mielitietysti? Woi, poika rukka! Älä tee leikkiä synnin kanssa. Walwo tarkoin tapojasi, sillä ne saattawat sinulle antaa elämän taikka—kuoleman, ja elämäsi ohjaushan on aiwan omassa wallassasi eikä kenenkään muun. Mikä suuri ja kallis walitsemis=oikeus on kumminkin ihmiselle annettu tässä maailmassa: walita elämä taikka kuolema, kunnia tai häpeä, onni tai onnettomuus; ja kaikki nuot saatetaan saada ajassa ja—ijankaikkisuudessa!—Ajattele tätä, rakas poikani!—Minä tiedän, että katkerasti kadut taas lankeemustasi, mutta myöhäinen on katumus kuoleman hetkellä. Sinä olet jo saanut maistaa elämän helwetin esimakua, kärsiessäsi kowia omantunnon waiwoja. Mitä hywää luulet olewan itsellesi ja muille, että niitä alituisesti päällesi wedät? Eikö ihmisen olisi parempi olla iloisella mielellä ja puhtaalla omallatunnolla Jumalan ja ihmisten edessä? Eikö olisi parempi nauttia ihmisten kunnioitusta ja ystäwyyttä, kuin pilkkaa ja ylönkatsetta?—Elä anna himollesi pienintäkään waltaa, taikka se tekee sinusta kokonaan— orjansa ja ryöstää sinulta kaiken tahdon woiman, ja silloin on kaikki myöhäistä.—Älä, hywä poikani, rewi enään uudestaan auki niitä sydäntemme haawoja, jotka jo hywästä toiwosta oliwat umpeen paranemaisillansa. Jos ne tulewat uudestaan auki lyödyiksi, niin ne tulewat—hirmuisiksi; kuka woisi ne silloin kantaa?—Toiwoni wielä kumminkin on, että tuo oli waan turmeluksesi jälki=puuska, joka sai sinun waan hetkeksi horjahtamaan, ja että sinä tuota opit täst'edes tarkemmasti ja ankarammasti walwomaan itseäsi ja woittamaan waarallisen wihollisesi.
Nyt lopetan tämän yksinkertaisen kirjeeni toiwolla, että Jumala antaisi sinulle woimia seisomaan wihollistasi wastaan, ett'ei minun enään koskaan tarwitsisi sinusta senlaista kuulla!—Isäsi".
Tätä kirjettä lukiessaan Mikko itki, katui ja—horjui; ruumiinko puolesta?—molempien, sielun ja ruumiin puolesta, sielun puolesta sentähden, kun hän ei ollut woinut pitää lupaustansa, eikä woinut wieroittaa itseänsä pois siitä synnin turmeluksesta, jonka pauloihin hän niin sywälle oli kietountunut. Hän näki nyt itsensä woimattomaksi täyttämään niitä hywiä lupauksiaan, joilla hän oli sytyttänyt niin paljon toiwoa waimonsa, wanhempiensa ja muiden kunnon ihmisien sydämiin. Hän näki nyt edessään kaksinkerroin menetetyn kunniansa mitättömyyden, kaksinkertaisen ihmisten kammon ja kauhun, kaksinkerroin uudistetut ja lyödyt haawat wanhempiensa ja waimonsa sydämissä, moninkertaisesti takaisin palanneen turmeluksensa; nuot tiedot ja tunnot saattiwat Mikon sielun kowempaan tuskaan, kipeämpiin omantunnon waiwoihin, kuin koskaan ennen.—Ruumiin puolesta hän taas horjui sentähden, kun hän oli tälläkin kerralla parast'aikaa—pöhnässä, jotta hänellä oli wielä tuoreena todistuksena sisällisestä woimattomuudestaan ja joka lisäsi suuresti hänen sisällistä tuskaansa.
Mikko olikin jo niin suuresti joutunut toisen kerran himojensa waltaan, että hän oli jo aiwan myötäänsä juowuksissa, ennenkun hän ennätti tuon wiimeisen isänsä kirjeen saada ja niin hänen wiimeisensä oli tullut pahemmaksi kuin ensimäisensä.
Aina ei enään kirjoittanutkaan Perälään Mikon kauheasta tilasta, eikä hän olisi sitä woinutkaan tehdä tarkalleen, sillä nuot Mikon lankeamiset oliwat niin tiheät, että joka päiwä olisi tarwinnut laittaa kirje menemään. Aina kärsei kowaa tuskaansa yksin ja koki kaikki tehdä miehensä pelastukseksi. Hän itki ja rukoili miestänsä Jumalan tähden luopumaan pois tuosta tuomion tuottawasta paheestaan, ja wäliin he itkiwät yhdessä, jolloin Mikko aina teki pyhiä lupauksia, mutta ne meniwät aina tyhjiksi, sillä hänellä ei ollut woimaa niitä täyttää. Yhtähywin nuot lupaukset antoiwat aina hiukan toiwoa raskaasti kärsiwälle elämän kumppanille.
Näin kului lähes puoli wuotta, jona aikana Peräläiset eiwät saaneet minkäänlaista tietoa Mikosta. Wiimein loppui Ainalta kaikki toiwo, ja tuskassaan kirjoitti hän kirjeen; jossa peittämättä ilmoitti Mikon wanhemmille totuuden koko sen surkeudessa.
Samaan aikaan, kun Aina tuon kirjeensä kokoon pani, kirjoitti Mikkokin kauheoissa omantunnon waiwoissa isällensä; mutta kumpikaan ei tiennyt toisensa teosta mitään, sillä he kokiwat huolellisesti salata sitä toisiltansa.
"Rakkaat wanhempani!" kirjoitti Mikko. "Minä olen mennyt mies. Ei ole minussa enään mitään hywää jäljellä. Kuta enemmän minä koetan sotia wihollistani wastaan, sitä woimallisemmaksi hän käypi ja sitä suuremman woiton saapi hän minusta. Woi, rakkaat wanhempani! minun lankeemukseni on kauhea ja suuri—auttamaton ja warma perikatoni on aiwan lähellä. Minä kyllä usein lupaan, aion ja—wannonkin parantaa elämääni, mutta wähän ajan takaa nuot kaikki owat yhtä löyhiä, kuin ne oliwat lujia niitä tehdessäni, ja niin owat kaikki lupaukseni olleet—turhia! Minä en woi menettää enään mitään, sillä minulla ei ole mitään menettämistä, ja minä en toiwo enään mitään, sillä minulla ei ole mitään toiwomista; kaikki on kadotettu, kaikki on menetetty, ja kauhistuen, hirmustuen odotan minä waan sitä hetkeä, jolloin kirottu elämäni sammuu … ei, ei, se silloin wasta alkaa paljon hirmuisemmassa muodossa—kauhea on sitä ajatella!