Woi, rakas isä! Jospa Te olisitte meidät ottanut kotiinne, silloin kun minä pyysin, kenties minä olisin silloin wielä woinut jotain tehdä elämäni parannukseksi, kenties olisi minulla ollut wielä woimaa siihen Teidän katsantonne alla, kenties ei meidän yhdenkään tilamme olisi tämmöinen, kuin se nyt meillä itse kullakin on. Mutta Te ette tietänyt ettekä tuntenut minua niin huonoksi, kehnoksi, ja heikoksi, kuin minä todella olin; siis ei ole minulla yhtään syytä Teitä nurkua, wika on kaikki yksinään minun. Kenties woisin wieläkin tulla ihmiseksi, jos olisin siellä wanhassa kodissa, poissa alituisten wiettelysten seasta, Teidän katsantonne alla, sillä en wieläkään ole tahtoani kadottanut, ainoastaan woima sitä täyttää on mennyt minulta. Mutta minulla ei ole enään oikeutta pyytää Teiltä sitä; Teillä waan on oikeus hyljätä, kirota ja tyköänne pois sysätä onneton, kiittämätön ja läpiturmeltunut poikanne—Mikko".
Aina lähetti kirjeensä Perälään asiamiehen kautta, ja Mikko postissa. Sattumus teki sen, että kirjeet tuliwat yht'aikaa ukon käteen. Tawallisuuden mukaan laski Juho waimonsa kamariin, kuulemaan kirjeitten sisältöä; sillä hän heti tunsi käsi=alat. Mutta kohta ensi silmäyksellä hän waaleni. Ensimäisistä riwistä huomasi hän Ainan kirjeestä sen, jota hän salaisesti oli kauwan pelännyt. Hänen ruumiinsa rupesi wapisemaan, mutta yhtäkaikki luki hän surullisesti sointuwalla ja sortuneella äänellä, molempien kirjeitten sisällön. Hänen silmiinsä ei nousnut nyt yhtään kyyneltä, sillä hän tunti sydämessään niin sanomatonta surua ja tuskaa, että siinä helteessä täytyi kaikkien nesteiden kuiwua. Hän ei kyennyt puhumaan yhtään sanaa, waan mykkänä katsoa tuijotti yhteen ja samaan paikkaan lakkaamatta, ja hänen silmänsä kiilsiwät niin oudosti, kuin ne olisiwat olleet lasittuneet. Leenakaan ei saanut suuhunsa muita sanoja kuin ainoastaan yhtämittaa sanoi: "woi, woi! woi, hywä Jumala!" Hän ei hennonut häiritä miestänsä, sillä hän selwästi näki, että Juho raukka nyt oli sanomattomassa tuskassa. Häpeäkin kaiwoi wähän Leenaa, kun hän näki, että kaikki hänen äidinrakkaudesta lähteneet hywät toiweensa oliwat tyhjiin rauwenneet.
"Tuo minulle kylmää wettä!" sanoi Juho wiimein, kolkosti kuin haudasta; sydän oli helteestä liiaksi kuiwunut, se halusi kostuketta ja jäähdykettä.
Leena riensi heti noutamaan wettä, jota Juho joi useampia siemauksia, ja lopulla hän jäähdytteli polttawaa otsaansa.
Sitten hän laskeutui wuoteellensa. Ruumis ei jaksanut sortumatta kestää sitä kauheaa tuskaa, joka sielua waiwasi.—Nyt wasta Leenalle huolta tuli: murhe pojasta, huoli ja pelko miehestään, josko hänen piti nähdä sekin, että hänen rakas elämänkumppaninsa sortuisi ennen aikojansa elämän raskaan kuorman alle. Hän koki kaikin tawoin hoitaa ja helliä wuoteelle waipunutta miestänsä: hän koetteli hänen polttawaa otsaansa ja muutteli paksuja kylmiä kääreitä miehensä hehkuwan pään ympäri. Wuorokauden päästä olikin Juho wähän parempi, ja Leena sai uutta rohkeutta ja toiwoa. Hän woi jo ruweta puhelemaan Juhollensa, kuu näki, että hän rupeaa paremmin woimaan, ja nuot puheet tarkoittiwat aina yhtä ja samaa, nimittäin Mikon ja Ainan kotiin=ottamista.
"Pahahan se on, kowin paha, kun tuo poika=rukka tuli noin onnettomaksi; mutta me emme saa häntä heittää wielä nytkään auttamatta, sillä hän on meidän lapsemme wielä sittenkin. Meidän welwollisuutemme on kokea auttaa häntä ylös siitä tahrasta, johon hän on itsensä upottanut, ja toiwoamme emme saa wielä nytkään heittää.—Meidän pitää ottaa heidät kotiimme; mitä sitten, jos wirka jääkin, kunhan waan Mikko pelastuu. Ja Aina raukka sitten; eihän hän woi yksinänsä kantaa raskasta kuormaansa; hän nääntyy sen alle, mutta täällä me woisimme olla hänelle apuna ja lohdutuksena", ja monta muuta semmoista puhetta puheli Leena sairasta miestään hoitaessaan.
Waikka Juho oli sairautensa ja murheensa tähden jotenkin umpimielinen ja harwa=puheinen, jonkatähden ei hän useinkaan wastannut waimonsa puheisin juuri paljon mitään, ei Leena kuitenkaan heittänyt puhelemistansa ja keinottelemistansa Mikon ja Ainan kotia=ottamisesta, niin että Juhon wiimein ei auttanut muu, kuin siihen suostuminen. Sen kuultuansa tuli Leena niin hywille mielin, että hän ilossaan kawahti Juhollensa kaulaan ja sanoi: "woi, isä=kulta, kuinka minun nyt on hywä olla! Kyllä Jumalan awulla woimme tässä elää, jos hekin meille tulewat. Ja Mikko täällä tulee toiseksi ihmiseksi.—Onhan hänen omatuntonsa wielä hereillä, sen kuulin hänen kirjeestänsä, ja kun me tuemme ja wahwistamme häntä hywässä aikomuksessansa, niin hän woittaa häijyn kiusauksensa—usko waan minua, isä! niin se käypi; ja Ainankin elämä tulee silloin niin helpoksi ja keweäksi".
"Jos waan et olisi liian aikaisin hywilläsi. Me emme saata heitä ottaa kotiimme, kuin yhdellä ehdolla, ja jos eiwät he siihen suostu, niin…"
"Älä sano enään, isä, enempää!" sanoi Leena, keskeyttäen miehensä lauseen. "Mikä ehto se sitten olisi? sanopa se kohta!"
"Se, jonka olen jo ennenkin sanonut: heidän pitää ruweta tekemään— työtä".