"Eikö sen pahempaa! Niinkö sinä, isä, luulettelet, että hätääntynyt omatunto walitsee ehtoja? Ei, sitä se ei tee, waan hän suostuu ilman ehdotta waikka mihin, josta se luulee wähänkään olewan tukea ja lohdutusta hädällensä. He suostuwat waikka mihin, kunhan waan pääsewät tänne, usko pois!"
"Aina ei ole koskaan wirkannut sanaakaan kotiintulosta".
"Hän ei ole uskaltanut. Minä tiedän, että Aina tekee waikka mitä, miehensä pelastukseksi; luulenpa niinkin, ett'ei Mikko ole Ainalle puhunut mitään, että hän on niitä keinoja ajatellut ja toiminut, hän ei ole kehdannut ilmoittaa aikeitansa kärsiwälle waimollensa. Siinä syy, jonkatähden ei Aina ole mitään wirkkanut heidän tänne tulostaan", selitti Leena innokkaasti.
"Saattaisipa niinkin olla".
"Niin se on aiwankin warmaan. Mutta me emme saa witkastella, meidän pitää heti ryhtyä toimiin, kutsumaan heidät kotiimme; sillä joka hetki on kallis. Hätääntynyt ja kowin pinnistetty omatunto saattaa pian horjahtaa waarallisiin tekoihin, ja silloin on kaikki apu myöhäistä.— Sinun pitää, isä, heti kirjoittaa heille ja kutsua heidät kotiin, sen parempi, jota pikemmin! Kyllä sinä tiedät, isä, miten kirjoittaa pitää, sillä sinä olet niin wiisas; mutta älä heille kowin kowasti kirjoita, sillä heillä on jo kylläksi kuormaa", jatkoi Leena.
Juho lupasi waimollensa noudattaa hänen lempeitä ohjelmiaan ja pani heti kirjeen kokoon.
"Onneton, mutta minulle aina rakas poikani!" kirjoitti hän. "Minä kadun nyt jo, kun en myöntynyt ensimmäiseen pyyntöösi, päästäksenne tänne meille takaisin. En tuntenut wielä sinun suurta woimattomuuttasi, seisomaan turmelusta wastaan ja sentähden luulin asian käywän laatuun teille soweliaammalla tawalla. Tulkaa siis nyt tänne mitä pikemmin! Yksi ehto minulla on kuitenkin, ennenkun annan lupaukseni. Kowat owat korwet ja kankaat Perälässä; ne eiwät anna leipää työttömille käsille. Saatatteko heittää hempeän herras=elämänne ja muuttaa tähän kowaan kotiin? Saatatteko heittää pehmeän, lämpymän ja pitkä=unisen höyhenwuoteenne ja nousta aamulla aikaisin, mennäksenne muiden muassa kowan korwen rintaan, otellaksenne ja taistellaksenne siellä kaiken päiwän? Woitko heittää hienot ja pehmeät waatteesi pois päältäsi ja pukea yllesi karkeat työ=waatteet, jotka kestäwät rynnistellä työnrinnassa? Jos arwelette woiwanne tähän suostua, niin asia ei siis tarwitse sen pitempää keskustelua eikä kirjeenwaihtoa, waan tulla saatte, koska waan itse haluatte".
* * * * *
Eräänä päiwänä syyskuun iltana pysähtyiwät ajoneuwot Perälän porrasten eteen. Wäki oli juuri illallisella, ja pärewalkea paloi pihdissä, walaisemassa raskaassa työssä wäsyneiden ihmisten wiimeistä päiwän tointa, nimittäin waiwautuneen ruumiin jälleen wahwistamista. Kun illastelijat kuuliwat kartanolta kärryn ratinaa ja hewosen jalkojen kopinaa, oudostutti se heitä, sillä Perälä oli siksi syrjässä, ett'ei siellä juuri usein matkustawaisia käynyt, semminkään sulan aikana. Uteliaisuudella katseli wäki owea kohden, kun kopina alkoi kuulua porstuasta, owi aukesi ja sisään astui Mikko Ainan kanssa! Heti paikalla hyppäsiwät Juho ja Leena ylös pöydästä ja riensiwät tulijoita wastaan. Juho tarttui Mikkoon ja Leena Ainaan syliksi, ja he puristeliwat toisiaan niin hellästi ja rakkaasti—tuhlaajapoika oli nyt palannut isän kotiin. Ei kukaan heistä puhunut paljoa, mutta kyyneleet oli jokaisen silmissä.
"On minulla wielä wähän tahdon woimaa, isä; minä olen hyljännyt kaikki, saawuttaakseni yhtä", sanoi Mikko wiimein hiljaa. Juho ymmärsi, mitä tuo Mikon lause sisälsi.