"Jospa Jumala sen soisi, että pääsisit woittajana taistelosta", sanoi hän ja hillitsemätön kyynel=parwi walui hänen kowettuneita kaswojansa alas. Kun ensimmäiset tunteet ja liikutukset oliwat siwu menneet, terwehti Juho Ainaa ja Leena Mikkoa; molemmat pyysiwät tulokkaita olemaan terwetulleita. Nuoremmat weljet ja sisaret hyppeliwät Mikon ja Ainan ympärillä ja hokiwat: "Mikko, Mikko, Aina, Aina!" Lapset eiwät wiattomuudessaan tienneet, mitä haawoja elämän myrskyt oliwat heidän wanhempiensa ja tulleitten wieraitten sydämmiin iskeneet, eiwätkä sitä, että noita haawoja nytkin parast'aikaa kowin poltti ja kihelmöitsi.
Toiwuttuaan ensi häiriöstään, hääräsi, hyöri Leena taas tawallisella hilpeydellään. Hän toimitti waatteita pois Ainan päältä ja heidän kapineitaan sisälle.
"Woi, woi! Hywäpä oli, kun tulitte toki! Kyllä me täällä toimeen tulemme, ja Jumalan awulla luulen kaikki asiat hywäksi kääntywän. Onhan Jumala siunannut työmme, että täälläkin elämme. Nythän on niin hauska, kun Mikkokin on kotona ja Ainankin saamme aina kotona pitää! Woi kuinka sinä, Aina raukka, olet laiha, mutta kyllä sinä täällä hywillä laitumilla kostut, sen takaan", puheli Leena pyöriessään, koettaen leikkiäkin sekaan panna.
Sitten laittoi hän mieluisille wieraillensa illalliseksi parasta mitä talossa löytyi ja wei heidät syömään. Kun wieraat söiwät, istui hän koko syönti=ajan heidän wieressänsä ja koki kaikin tawoin wirkistää heidän murheellisen ja alakuloisen näköisiä mieliänsä.
"Niin on, äiti=kulta, käynyt; puhtaana lähti poikanne kotoanne— turmeltuneena palasi hän takaisin", sanoi Mikko, ja kyyneleet walahtiwat hänen silmistänsä.
"Niin on käynyt, poika=rukka, mutta älä niitä enään muistele; ne pitää meidän kaikkien unhottaa ja tästä puoleenhan me rupeamme elämään uutta, parempaa elämää ja tulemme kaikin paremmiksi ihmisiksi. Et saa luulla, että minä wihaan sinua, Mikko. Kaukana siitä; minä rakastan sinua ainaisella äidin rakkaudella ja säälin sinun raskaita omantuntosi waiwoja", lohdutteli Leena.
Wieraat eiwät syöneet paljon, sillä heidän sydämmensä oli jotakin muuta niin täynnä, ett'ei ruoka maistanut.
Sitten laittoi Leena wieraille wuoteen erityiseen kamariin ja kehoitti heitä makaaman, joka olikin heille hywin tarpeesen, sillä he oliwat murheesta ja matkasta kowin wäsyksissä.
Kun Leena aamulla heräsi, näkyi nawetasta walkea. "Hywä Jumala! miksikä nyt on nawetassa walkea? Onkohan siellä jotain waaraa, wai onko walkea irti?—mitähän nyt on kello?" hätäili emäntä myös jo walweella olewalle miehellensä.
"Kello löi neljä, juuri kun heräsin", sanoi Juho.