Leena puki kiireesti päällensä ja meni tupaan. Siellä oli uusi ihme: walkea palaa lekotti iloisesti takassa ja aiwan ihan outo mies weisteli paitahihasillaan joitakin tarwepuita takkawalkean walossa! Leena koki hieroa silmiänsä ja katsoa tirkistellä; mutta jos kuinkakin hän olisi pinnistänyt näkö=aistiansa, hän ei waan tuntenut tuota outoa ja aikaista työn tekijää. Hän meni katsomaan tytärtensä wuoteelle, olisiwatko he menneet nawettaan; mutta ei—he makasiwat kaikki makeaa untansa. Leena ei tiennyt, mitä hänen oikein piti ajatella, eikä hän kehdannut oudolta työntekijältä mitään kysyä.
"Hywä Jumala! onkohan nawetassa walkea irti, kun sieltä walkea näkyy ja tytötkin wielä nukkuwat?" äännähti hän wiimein hätäyksissään.
"Ei nawetassa ole mitään waaraa", sanoi outo.
"Mutta, kah kummaa! No, mitenkä se nyt oikein on? tuo äänihän oli niin tuttua; onkohan se—Mikko?"
"Niin olen, äiti", kuului wastaus.
"No, mitenkä Jumalan tähden sinä nyt olet niin äkkiä muuttunut?"
Mikko waan naurahti, sanaakaan wirkkamatta.
"Ja kuka Herran tähden siellä nawetassa sitten on?" kysyi Leena taas.
"Siellä on Aina".
"Aina?"