"Niin".
Leena ei tahtonut sen enempää nähdä eikä kuulla. Hän juoksahti heti kamariin ja kertoi Juholle kaikki, mitä oli nähnyt ja kuullut.
"Enhän minä toki niin ollut waatinut", sanoi Juho. Hän puki kiireesti päällensä ja riensi Leenan kansa tupaan. Samalla tuli Ainakin nawetasta sinne ja hän oli niin iloisen näköinen.
"Enhän minä niin kowaa orjuutta tahtonut; minä poloinen kirjoitin teille liika kowasti", sanoi Juho.
"Woi, isä! Ette te ole liika kowasti kirjottanut. Liiankin hellästi te olette pidellyt kiittämätöntä poikaanne. Minä olen hywin kiitollinen sydämmessäni siitä, kun olette ottanut minun wielä kotiinne ja suojaanne, jota en olisi ensinkään ansainnut. Minä tahdon tehdä työtä aamusta iltaan ja hywä on, kun olen siihen lapsuudesta oppinut. Minä tahdon woittaa wielä paljon, isä; mutta työttömillä käsillä en minä tahdo missään tapauksessa ruweta syömään teidän hikiänne ja kyyneleitänne", sanoi Mikko ja katsoi häntä wäliin arasti silmiin.
"Ette te tiedäkään, miten meidän sisälliset asiamme oikein owat olleet. Kauwan jo, ennenkun asioista meille mitään kirjoitittekaan, istuimme usein kahden ja puhuimme toisillemme salaisia toiweitamme, että muuta neuwoa ei ole pelastukseksemme, kuin että pääsisimme tänne teidän tykönne, jossa tahtoisimme tehdä työtä niin paljon kuin woisimme. Kun sitten teidän kirjeenne oli tullut, toi Mikko sen minulle. Minä oudostuin heti hänen katsantoaan, sillä moneen aikaan en ollut nähnyt mitään ilon merkkiä hänen kowoissansa, mutta selwästi hawaitsin nyt niistä kirkkaan paisteen. 'Lue tuo!' sanoi hän ja ojensi kirjeenne. Minä huomasin heti, että se oli teiltä. Henkeäni ahdisti. Minä lu'in ja ja jota enemmän minä lu'in, sitä enemmän helpottui hengitykseni ja näköni kirkastui. Kun olin kirjeen loppuun lukenut, hyrskähdin minä itkuun, mutta se oli nyt niin sanomattoman keweää, sillä toiwon säde oli taas lentänyt sydämmeeni. Minä tartuin Mikkoon syliksi, ja Mikko hywin ymmärsi, mitä minun sydämmessäni liikkui. Hän tarttui minuun wuoronsa syliksi ja myös itki. Siinä sitten kauwan aikaa itkeä nyyhkytimme sanaakaan sanomatta, mutta kummankin sydän puhui niin paljon, ja me ymmärsimme hywin toisemme ja me tunsimme sillä hetkellä sanomatonta autuutta, sillä se kieli, jota sydämmemme puhuiwat, oli— toiwon kieltä.—Tahdon huomauttaa teitä, että tuon autuaallisen tunteen oli meissä herättänyt juuri teidän kirjeenne, ja te luulette, että olette meille liian kowasti kirjoittanut. Siis työntekomme ei ole meille mitään päällepanemaanne orjuutta, waan kauan mietitty welwollisuutemme, jota täytämme ilolla ja jota pidämme ainoana mahdollisena keinona pelastukseemme", ehätti Aina siihen selittämään.
"Totta puhuu Aina; niin asiat owat totuudessa", sanoi Mikko siihen.
"No, mutta mistä Herran tähden te olette nuot työwaatteet saaneet?" kysyi Leena.
"Kuulkaahan nyt! heti kun saimme teidän wiimeisen kirjeenne, rupesimme toimeen. Mikko meni ja haki wirka=eron. Minä rupesin heti hankkimaan ja tekemään työ=waatteita; ne oliwat meidän muassamme tänne tullessamme, ja aamulla ylösnoustuamme puimme ne päällemme, että paikalla kykeneisimme työhön ryhtymään", selitti Aina.
"Woipa kaikkea tässä maailmassa! Nyt minä wasta huomaan, minkätähden en minä kohta Mikkoa tuntenut, kun tupaan tulin. Hänelläkin on, näenmä, työ=waatteet yllänsä ja mihin lienewätkään herras=nutut nyt joutuneet? Mutta wielä on sittenkin Mikossa niin käsittämättömän outoa, joka tekee hänen wielä lähes tuntemattomaksi—woi, totta maarian! hänellä ei olekaan, näenmä, sitä isoa—partaa, joka peitti puolen kaswoista!" puheli Leena, ja Mikko nosti päätänsä, katsahti äitiänsä silmiin ja naurahti.