"Ei sinun nyt ensipäiwinä ainakaan tarwitse työhön mennä; panehan ensimmältä werryttelemällä", sanoi Juho Mikolle.
"En yhtäkään tuntia ole työstä poissa", wastasi Mikko jäykästi, ja samassa meni hän ja otti matkalaukustansa työ=kintaat, jotka hän oli sitäwarten jo ennen warustanut. Ne saatuansa läksi hän muiden kanssa työhön. Kaiken päiwän raatoi Mikko niinkuin mies, mutta illalla oli hän jotenkin uupuneen ja wäsyneen näköinen; uupuminen lienee waikuttanut sen alakuloisuuden ja harwapuheisuuden, joka hänessä sinä iltana sitten oli hawaittawa.
Aamulla oli Mikon ruumis niin kipeä, ettei hän ollut toiselta kyljeltä toiselle päästä; kowa korwen työ oli rusikoinut hänen elämän hempeyteen tottuneen ruumiinsa, sillä työ ei tunne leikkiä. Nurkumatta, oihkaamatta puki Mikko yhtäkaikki yllensä ja meni muiden kanssa työhön. Muutamia päiwiä tuota menoa pitkitettyä, parani Mikon kipeä ruumis ja hänen elämänsä käwi wähitellen iloisemmaksi, työnsä keweämmäksi.
Aika oli kulunut nuoren pariskunnan tulosta jo noin puoli wuotta, eikä ollut Mikko wielä kertaakaan ollut humalassa. Hän teki työtä waan katkeamatta ja näyttipä siltä, kuin ei hänellä olisi koskaan ollut taipumusta wäkewiin juomiin. Aina oli niin iloinen ja hääri ahkerasti taloudellisissa toimissa. Hän oli ruumiinsakin puolesta hyötynyt paljon, ja entiset nuoruuden ruusut alkoiwat taas nousta hänen niin kuihtuneille ja kalpeille kaswoillensa. Tuo ulkonainen hywinwointi oli seuraus hänen sisällisestä hywin woinnistansa, sillä hän toiwoi nyt niin paljon. Juho ja Leena myös toiwoiwat ja—Mikko itsekin toiwoi.
Eräänä talwi=iltana, kun kaikki wäki oli käsitöittensä ääressä—aukesi owi äkkiä ja sisään astui jokseenkin humalainen mies. Heti wieraan tultua tupaan, huomasi talon wäki, ett'ei tulija ollut mikään kylän ratku, waan joku paljon mailmaa kokenut käsityöläinen.
"Hywää iltaa! Täälläpä waan Peräläkin (hän tarkoitti Mikkoa) istuu moukkien joukossa! Ahaa! Perälä on ollut oikeen sukkela jälkensä peittämään, kun on tullut minulle mitään wirkkamatta tänne korwen lonkeroihin piiloon, pois ihmisien ilmoista! Mutta minä olen wanha kettumies, ja Perälä saapi nyt huomata, ett'en ole niinkään huono jäljillä pysymään. Ahaa! Karkujain kettu on, näen mä, muuttanut karwansakin aiwan päinwastaiseen suuntaan, sillä waikka nyt on talwi, on hänellä kesä=turkki yllään!—Mutta sekään ei auta; tässä olen kun olenkin. Eipä ole taitanut täällä korwessa isoon aikaan saada minkäänlaista kielen kostuketta; mutta nyt sinun pitää sitä saamaan, sillä ennestään tiedät sen, ett'en koskaan kulje kuiwin suin, enkä wähillä ewäillä. Minulla on wäskyssäni pari pulloa kahdentoista markan rommia ja kolmas on wähin wajawin powessani. Siitä otamme ensin hywät alkajaiset ja sitten pidämme koko yön hupaista elämää, sillä tottahan annat kamarisi nurkassa minulle yösijan", lörpötteli tullut Mikolle!
Tuon wanhan laulun kuultuansa ja wieraan hywin tunnettuansa, waaleni Aina kuolon kalpeaksi. Eikä se kumma ollutkaan, sillä tuo soitto oli usein ennenkin ryöstänyt häneltä wiimeisenkin toiwon kipinän.—Juhon kaswot synkistyiwät ja hänen otsansa rypistyi; Leena waan pysyi niin iloisen ja lewollisen näköisenä.
Wieras siwalsi nyt powestansa rommi=pullon, käweli suoraan Mikon tykö, ojensi sen hänelle ja sanoi: "he! saa tästä aluksi!"
"Minä en ryyppää", sanoi Mikko.
"Hoh! Ethän ole wielä päällepäätteeksi tullut pyhimykseksi?"