* * * * *

Kaksi wuotta oli kulunut siitä, kun Mikko ja Aina tuliwat Juhon taloon. Perälä oli paljon sillä ajalla muuttunut. Yhdellä puolen pihaa seisoi wankka ja uljas pytinki täydessä asussa. Juhon pitkällisten ponnistusten, hänen lastensa lisääntyneiden woimien ja Mikon uutteran ja järkähtämättömän työnteon kautta, oliwat wiljelykset ja samassa muutkin warallisuuden suhteet melkoisesti paranneet, joiden tähden Perälän nimeä kylässä alettiin mainita warakasten talojen seassa. Juho ja Mikko—isä poikineen—oliwat omilla käsillään salwaneet tuon uljaan pytingin, ja Mikko oli yksinään tehnyt kaiken nikkarin työn. Toista oli nyt Perälän perheen asua noissa siisteissä, puhtaissa, kookkaissa ja hywin järjestetyissä uusissa huoneissa, kuin entisissä pienissä ja lahonneissa hökkeleissä, joissa he oliwat asuneet taloutensa pienempänä ja köyhempänä ollessa. Näyttipä siltä, kuin heidän olonsa olisi kokonaan uudistunut ja tullut kaiken haaran kautta mukawammaksi. Ja tuo uusi elämän mukawuus ei ollut mikään muu, kuin hedelmä asukasten ahkerasta ja järjestetystä—työn teosta.

Mutta mitenkäkö nyt oli Perälän asukasten sisällinen tila? Se on kyllä oikeutettu kysymys, sillä ulkonainen hywinwointi ei tee ihmisiä onnelliseksi, waan elämän tosi=onnellisuuden pitää alkaa sisältä, sen pitää alkaa asukasten—omantunnon rauhalla.

Sywälle painuiwat Mikon mieleen hänen isänsä lausumat sanat tuona wiimeisenä kiusauksen hetkenä, jolloin hän niin ankarasti horjui. Sywästi tunsi hän silloin oman woimattomuutensa seisomaan kiusauksiansa wastaan, ja häpiällä tunsi hän, että hän olisi warmaan taas langennut, jos eiwät muut olisi tulleet taistelussa hänen woimattomuutensa awuksi. Hän oli luuletellut woiwansa himonsa kuolettaa siten, että hän muuttaisi wanhaan kotiinsa, jossa ei olisi tilaisuutta kiusaukseen, hän oli luullut ajan pituuden olewan parhaan sota=aseen, jolla hän woittaisi taistelonsa; se muka wiimein oli huuhtowa himot pois hänen werestänsä. Hän oli tuota ajan autuuttawaa woimaa koettanut jo puoli wuotta; eikä se ollutkaan suosioton ollut häntä kohtaan: hän ei ollut koko sillä ajalla langennut. Mutta eipä hän ollut woinut seisoa wastaan ensimmäistäkään kiusausta, ja siis ei ollutkaan aika woinut hänen himojansa puhdistaa.—Kaiken tuon huomattuansa, rupesi Mikko wakawasti miettimään asiaa ja ensikerran elämässään huomasi hän, ett'eiwät hänen rikoksensa olleet tehdyt ihmisiä, waan myös Jumalaa wastaan. Heti kun hänessä tuo tunto heräsi, nähtiin hänen yksinäisyydessään lueskelewan— Jumalan sanaa, jota hän ei ollut kaukaan aikaan käsissään pitänyt, ja nyt alkoi Mikossa uusi elämä. Tahto hänellä oli jo kauwan aikaa ollut woittamaan himojansa, mutta woimaa ei hänellä ollut sitä tehdä, mutta tuosta hänelle ennen oudosta lähteestä sai hän aina uusia woimia tahdollensa, ja niiden awulla oli hän jo woinut seisoa wastaan monta ankaraa kiusausta noiden puolen toista wuoden kuluessa. Hän oli wuoden ajalla käynyt kaupungissakin; useat kerrat siellä oli hän tawannut runsaasti entisiä synti=kumppaneitaan, jotka kokiwat kaiken tawoin saada häntä ryyppäämään, mutta siitä ei tullut mitään. Mikko pysyi lujana, hän ei horjunut nyt, sillä hänellä oli nyt—tahdon woimaa.— Olihan siis Perälän perheessä tapahtunut sisällisiäkin uudistuksia, ei waan talossa ulkonaisia parannuksia.

Toisellaiseksi oli Mikon muuttumisen johdosta tullut muidenkin Perälän perheen jäsenten sisällinen tila. Aina oli saanut takaisin entisen werewyytensä ja kauneutensa yhdessä iloisuutensa kanssa. Hän oli niin onnellinen Mikon lopullisesta parantumisesta, ja hänen onneansa enensi wielä wastasyntynyt pienokainen, joka makasi hänen edessään kehdossa.

Toisenlaiseksi oli nyt tullut Juhon ja Leenankin sisällinen tila. Juho näki ja uskoi nyt, että hänen lapsensa oli pelastunut kauheasta waarastaan, ja tuo wakuutus teki hänen murheesta nääntyneelle sydämmelleen niin hywää. Hän näki wielä päälliseksi toteentuneeksi hartaimman toiwonsa, että Mikolle ja Ainalle tulisi perillinen. Tästä tuli hän iloiseksi kuin lapsi, waikka hänen hapenensa kowan murheen aikana oliwat melkein kaikki käyneet harmaaksi. Hän käwi usein kehdon luona ja silloin hän katsoi aina hymyssä suin lapseen niin hartaasti; sitä kylläkseen katsottuaan, kääntyi hän ja meni taas työhönsä.

Leena iloissaan ei tiennyt oikein, mitä hänen pitäisi tehdä ja sanoa. "Enkö minä, isä, sitä sinulle sanonut", intti hän nyt usein, "että Mikko wielä kerran paranee, ja nythän hän onkin jo parannut; silloinkin minä niin toiwoin, kun sinä olit aiwan epätoiwossa: uskothan nyt, wai kuinka, isä? näethän nyt, että minä olin oikeassa ja nyt meidän on niin hywä olla—eikö niin?"

"Mutta lujassapa se oli", sanoi kerrankin Juho erääsen tuommoiseen waimonsa puheesen ja weti piipustaan pari, kolme sawua hywin nopeasti.

"Mikko raukka! Hän oli kowin sywälle langennut.—Lujassa se oli, se on tosi, isä! mutta missä hän nyt olisi, jos emme olisi häntä ottaneet tukeaksemme; hän olisi warmaankin hukassa, hukassa sielun ja ruumiin puolesta. Woi, woi! Wanhin ei saa antaa äänensä lakata kuulumasta lapsellensa, ei wielä silloinkaan, kun hän luulee lapsensa jo olewan perikadossa. Wanhimman sana ja huoli waikuttaa lapsessa niin paljon", wastasi siihen Leena puolestansa.

Mikko oli ensi aikoina Perälään tultuansa hywin harwa=puheinen ja umpi=mielinen. Hän ei käynyt koskaan kylässä, ja jos kyläläiset joskus käwiwät Perälässä, kyntti Mikko aina silloin yksinäisyyteen sanaakaan wirkkamatta. Pappilassakaan ei Mikko ollut kertaakaan wielä käynyt, waikka niinkin paljon aikaa oli kulunut. Näytti melkein siltä, kuin tuosta ennen niin hilpeästä miehestä olisi nyt tullut oikein aika jörö, jota ei enään mikään woisi elähyttää. Se oli häpeä, joka Mikon noin umpimieliseksi saattoi. Hän tunsi sydämmessään, ett'ei hän ollut mahdollinen olemaan ja seurustelemaan muiden ihmisten parissa. Aikaa woittain tuli hän kyllä kotiwäkensä kesken entiselleen; mutta kauwan weti aikaa, ennenkun hän tuli kyläläisiensä kanssa wähäänkään tuttawuuteen ja ystäwyyteen. Ensinnä kun Mikko tuli Perälään takaisin, katsoiwat kyläläiset häneen kammolla ja mainitsiwat hänen nimeänsä inholla. Mikon parannettu elämä saatti heidät kyllä waikenemaan, mutta synkkä epäluulo asui kumminkin kauwan heidän sydämmissään. Waan kun Mikko työssä ja totuudessa näytti olewan itsellänsä sekä tahtoa että woimaa woittamaan kiusauksensa, niin wähitellen muuttui kyläläisten kammo Mikkoa kohtaan salaiseksi ja sywäksi kunnioittamiseksi. Wähitellen alkoiwat he etsiä Mikkoa hänen omassa kodissaan, ja waikka kuinkakin umpimielinen hän olikin, tekiwät he puhetta hänen kanssaan. Niin muuttui heidän wälinsä wiimein taas entisellensä.