Itserakkauteni oli herätetty uuteen eloon ja minä rupesin oiwaltamaan, että minäkin olin joku—niin, niin—professori—loistawa tulewaisuus— Wendla—niin, niin.
Juuri noiden tunteiden riehuessa paraaltansa, aukeni owi ja postipoika astui sisään.
'Tässä olisi maisterille kirje', sanoi hän, samassa ojentaen minulle todellakin semmoisen.
Wapisewalla kädellä otin minä kirjeen wastaan. Poika meni.
Päällekirjoituksesta jo huomasin tulleen kirjeen olewan Agnetalta. Woi, woi, kuinka sydämeni tykytti ja käteni wapisiwat kirjettä awatessani. Niinkuin olin aawistanutkin, oli kirje Agnetalta. Siinä hän kainosti ja ujosti ilmoitti uskollisen ja lämpimän rakkautensa, sekä suuren ikäwänsä, jota hän ei ole kylläksi woimakas wastustamaan. Samassa hän myös ujosti ilmoitti, ett'ei olisi tarwis odottaa niin kauan, että minä saisin wakinaisen paikan, 'sillä', sanoi hän, 'woimmehan elämämme alottaa wähemmästä ja emmehän kumpikaan ole paljolle oppineet.' Lopuksi pyysi hän hartaasti minua kirjoittamaan hänelle jonkun riwin ikäwänsä lohdutukseksi.
Ei yksikään kuolewainen arwaa, minkälaista tuskaa minä nyt tunsin sydämessäni. Professori—loistawa tulewaisuus—Wendla—Agneta—ei, ei— loistawa—Wendla—Agneta wielä sittenkin—nehän ne oliwat ne erilaiset liekit, joita erilaiset palkeet puhalsiwat erilaisilla tuulilla yht'aikaa sydämessäni leimuamaan; totinen rakkaus, loistawa tulewaisuus ja kunnianhimo taisteliwat siellä.
Tuommoisen sisällisen tunteen raiwotessa, tuli ulkonainen asemanikin niin tukalaksi, että hiki päältäni juoksi. Minä käwelin akkunan luokse ja awasin sen. Siinä olin jäähdyttämässä polttawaa otsaani, kun owi aukeni ja sisään astui—Wendla!
'Nyt juuri alkaa tanssi. Pyydän, olkaa hywä ja tulkaa seuraan! Kaikki kaipaawat teitä', sanoi hän huoneesen tultuansa.
Minä käänsin kaswoni häneen päin, waikka tunsin, että niitä wielä joko poltti tahi paleli.
'Herra Jumala!' huusi hän säikähtyneenä. 'Mikä teitä waiwaa, kun olette noin kalpeana? Sanokaa, miten woimme olla teille mieliksi, ja me koetamme kaikin tawoin poistaa epäkohdat', lisäsi hän.