'Minua on kaikella ystäwyydellä ja rakkaudella kohdeltu—liiaksikin', änkytin hänelle.
'No, mikä teitä sitte waiwaa?' kysyi hän ja katsoi teräwästi ja osanottawasti minua silmiin.
'Sydämen suru', wastasin minä.
'Noin nuorella professorilla ei ole syytä suruun, kaikki on hänelle altisna', sanoi hän, katsoen yhä minua silmiin; luulenpa noiden silmäyksien tunkeutuneen sydämeni läpi.
'Minä en woi hywin, enkä woi ottaa osaa tanssiin', sanoin hänelle.
'Minä ymmärrän. Te olette saaneet kirjeen, siitä mielen häiriönne; te tarwitsette yksinäisyyttä', sanoi hän ja meni.
En tiedä, mitenkä sen kanssa oli. Minä halusin yksinäisyyttä, miettiäkseni nykyistä tilaani, minä olin sen ilmoittanut hienosti Wendlalle ja yhtäkaikki tuntui siltä, että hänen olisi pitänyt aina olla tykönäni.
Toiset rupesiwat tanssimaan. Minä kuulin kiihkeän musiikin tanssihuoneesta, kuulin tasaiset, tahdikkaat ja keweät jalkojen liikkeet, mutta minä, niin hajamielisenä kuin wielä olinkin, rupesin kirjoittamaan wastausta Agnetalle.
Minä luulen, että sisällisessä taistelussani oli Agneta woiton pitänyt ja pois tieltään sysännyt professorit, loistawat tulewaisuudet, Wendlat ja muut, jotka olisiwat rakkaudellemme haitalliset; siinä mielessä warmaankin rupesin kirjoittamaan. Minä koetin järjestää sanat ja lauseet järjellisesti. Minä koetin ilmoittaa ja wakuuttaa hänelle todellista rakkauttani, kehoitin odottamaan wielä kärsiwällisesti, kyllä wielä muka asialle hywä loppu tulee, kun oma paikka saadaan, sillä muutoin olisi muka eläminen mahdotointa.
Mitenkä lieneekin asia ollut, mutta seuraawassa postissa sain minä Agnetalta kirjeen, josta sain wastaan ottaa nuhteita—Agnetalta! Hajamielisyydessäni oli kirjeeseni tullut muutamia epäselwiä lauseita, jotka hänen warma aistinsa kohta huomasi lähteneeksi jaetusta sydämestä.