"Ei nyt sowi; tulkaa tänne rekeen! reki ei pysy kohdallaan teidän kannaksilla ollessanne", sanoin mummolle.
"Menkää te waan, kyllä minä täältä pääsen, kun kontti on poissa; nyt on niin paha keli", esteli mummo tuota asemamuutostansa wastaan.
"Tulkaa nyt heti tänne rekeen! Te wiiwytätte waan kulkuamme tyhjillä estelemisillänne", sanoin wähän jäykästi, seisottaen samassa hewosemme ja laitellen hänelle sijaa keulan puolessa.
Mummo nyt totteli. Hän tulla kätysteli reen siwua keulalle laitetun sijansa kohdalle; mutta hän ei kyennyt pääsemään rekeen, niin kangistunut ja woimaton oli hän! Täytyi nousta reestä ylös ja auttaa häntä. Kun hän nousi lumesta rekeen, hawaitsimme ett'ei hänellä ollut muita jalkimia kuin suuret ja kauan parsitut töppöset.—Me laitimme keulapuoleen niin mukawan sijan kuin mahdollista, niin että hän tuli istumaan seljin hewoseen, päin meihin. Me peitimme hänen siihen niin mukawasti kuin taisimme, reki=peitolla ja hewosen loimella, ja sitte taas lähdettiin.
"Mistä te olette?" kysyi nyt mummo meiltä ja katsoi meitä silmiin niin hartaasti ja lempeästi kuin suinkin hänen rypistyneet, ja kohmettuneet kaswonsa salliwat.
Me sanoimme hänelle asuinpaikkamme ja nimemme.
"Woi, kuinka hywiä ihmisiä te olette! Ei ikään minulle ole tämmöistä ystäwyyttä osoitettu", sanoi hän.
"Ei tämä ole mikään liikanainen ystäwyyden=osoitus, onhan waan tawallinen ihmiswelwollisuus", arwelin minä.
"Liikanainen se on tämmöiselle ihmiselle", intteli mummo.
"Ihminen ihmisenä ei ole yhtään toistansa parempi, waikka kyllä eiwät onnenlahjat ole tasan jaettu tässä maailmassa", koin hänelle selittää.