"Woi, woi! Paljon on wäliä minun ja teidän wälillänne", jatkoi hän yhä samalla tawalla.
Minä huomasin turhaksi ruweta hänen alhaista tilaansa korottamaan ja mieltänsä siinä asiassa muuttamaan. Hän oli elämän kowassa koulussa nöyrtynyt tuntemaan itsensä alhaiseksi, ja siitä mielipiteestä ei häntä näkynyt saawan luopumaan; sentähden tawallinen ihmisyyskin tuntui hänestä jo liialliselta. Kaiken tuon huomattuani, aloin kääntää puhettamme toiselle suunnalle.
"Mistäs te olette kotoisin?" kysyin häneltä.
"P——en pitäjästä."
"Mistäs olette kulkemassa?"
"Teidän pitäjäästänne."
"Mitä siellä olette asioineet?"
"Kyllähän sen, wieras=kulta, arwaatte; mitä tämmöisellä ihmisellä on asiana; olen käynyt anelemassa ruoan apua."
"Eiwätkö ihmiset ole nurkuneet, kun toisesta pitäjäästä olette tulleet anelemaan?"
"Eiwätpä nuot ole olleet pahojakaan, owat waan mielellänsä ja nurkumatta antaneet leipäpalasensa."