"Ja mikä on oikeana syynä pelkoosi? puhu suusi puhtaaksi!"
"Kaupunkiin lähtösi on yhteydessä tuon ilkiön täällä olon kanssa, jonkatähden luulen teillä olevan jotakin vehkeitä, jotka eivät suinkaan ennusta mitään hyvää; semmoinen on luuloni ja siitä pelkoni. Ilman tuota sydämeni vaivaa, luulen, ett'en elä enään kauan ja soisinpa sinun olevan kuolema-hetkelläni vuoteeni vieressä".
"Sinä puhut niinkuin keitetystä lampaan päästä. En suinkaan minä voi sinua kuolemasta estää, vaikka kymmenenä seisoisin alituisesti vuoteesi vieressä. Etkä sinä ymmärrä minun asioitani enempää kuin sika tuuli myllystä: minun tässä tulee huoli kaikista pitää", sanoi lautamies vaimollensa ja lähti kylmänä, ynseänä ja vihoissaan sairaan vaimonsa luota pois.
Emäntä purskahti kauheaan itkuun miehensä mentyä. Kauan, kauan ja kovasti oli pehmitetty hänen sydäntänsä, ja se oli heltynyt lähes katkeamiseen asti, mutta nyt oli se lyöty murskaksi. Hän oli kauan toivonut miehensä elämän paranevan ja siinä samassa lastensa. Joka sopivassa tilaisuudessa, kun hän vaan luuli tohtivansa, oli hän kokenut varoittaa miestänsä palajamaan pois vilpilliseltä ja synnilliseltä tieltä, mutta useasti oli hän saanut korvillensa tuosta rakkauden työstään. Usein sai hänen ruumiinsa silloin haavoja ja sinimarjoja, mutta hänen sydämensä sai myös samassa haavoja, joita suuresti lisäsi isän puolustamain rikollisten lastensa pilkka ja ylönkatse. Hän tunsi, ett'eivät hänen hetkensä enään olleet lukemattomat ja hän luuli voivansa järkäyttää miehensä kivikovaa sydäntä kuolin-vuoteellansa, mutta pettyi siinä niinkuin ennenkin. Entinen elämän kova koulu oli jo laskenut hänet vuoteelle ja edessään näki hän nyt välttämättömiin kovan kohtalon miehellensä ja lapsillensa, hedelmänä väärästä ja jumalattomasta elämästä ja huonosta lasten kasvatuksesta. — Oliko kumma, jos murhe kovin rasitti riutuvaa äitiä?
Kaupunkiin lähti vaan lautamies vielä saman päivän illalla. Valvoherra lähti myös hänen kanssaan pois talosta, sillä hänen majapaikkansa oli lautamiehen matkustettavan tien varrella. Komea hevonen pantiin heidän eteensä ja komea oli reki, karhun nahkaisine peitteineen ja alustoineen. Kulkusien soidessa ja aisakellon huikeasti vinkuessa, ajoivat he illan hämyssä ulos Kanniaisen mahtavasta kartanosta, mutta kotia jäi huolestunut, sairastava vaimo.
Onnellisen matkan päästä tuli lautamies onnellisesti kaupunkiin; seuratkaamme häntä sillä retkellä. Mutta me emme voi katsoa hänen sydämeensä, jos emme saa tietää hänen asiaansa kaupunkiin. No niin. Kanniaisen lautamies oli nyt raha-metsässä, rahan haussa, komea velkakirja lakkarissa. No, mutta oliko häneltä sitten jo kaikki omat niin runsaat ja niin monikertaan saadut varansa, taikka tarvitsiko hän vaan satunnaista lainaa? Ei se ollut jälkimäistä, vaan edellistä laatua se lainan haku. Kaikki olivat nyt lautamieheltä rahat ja hän tarvitsi nyt toisia saada turmeltuneen elämänsä ja luullun kunniansa ylläpitämiseksi. Niinhän se käypi useinkin tässä maailmassa. Maailma oli aivan ihan samalla kannalla ja samoin päin kuin ennenkin ja Herran aurinko paistoi aivan samalta paikalta kuin ennenkin, ja kuitenkin olivat Kanniaisen Juholta nyt rahat kaikki.
Kaupungissa oli eräs varakas kauppamies, joka usein luotettaville perustuksille lainasi rahoja, semminkin hyödyllisiin yrityksiin: hänen tykönsä kääntyi lautamies tarpeessaan. Kun sovelias aika tuli, meni lautamies hänen tykönsä ja esitteli hänelle asiansa.
"Paljonko te tarvitsisitte?" kysyi kauppamies.
"Puolitoista tuhatta ruplaa, tuon joutavan pienen summan vaan", sanoi lautamies punastellen. "Onpa tuossa sentään summaa, eipä summa ole mielestäni perin joutava, mutta tahdonpa miettiä asiaa; onko teillä velkakirja?" sanoi kauppamies.
"O-on", sanoi lautamies ja rupesi pitkäveteisesti sitä kaivamaan taskustansa.